Uuteen Eurooppaan

Joulukuun toisena päivänä vuonna 2020 menehtyi koronaviruksen aiheuttamaan sairauteen eurooppalainen suurmies, Ranskan presidenttinä vuosina 1974-81 toiminut Valéry Giscard d’Estaing.

Tämä blogiteksti ei kuitenkaan ole varsinainen muistikirjoitus. Ei siksi, etteikö presidentin elämäntyö olisi ollut merkittävä tai hän ansaitsisi nekrologia myös suomalaisissa lehdissä. Varsin harva yksittäinen valtiomies on jättänyt yhtä suuren jäljen sotienjälkeiseen historiaan.

Syy Giscard d’Estaingin käsittelyyn juuri nyt on hänen menehtymisensä ajoittuminen kovin symboliseen hetkeen ja tilanteeseen, aina kuolinsyytä myöten. Koronaviruksen seurauksiin kun näyttäisi lopullisesti kadonneen myös se maailma, jossa liberaalia integraatiota ja mannermaista turvallisuusjärjestystä saattoi ”VGE”:n opein edistää.

Eiffel-torni Euroopan väreissä.

Gaullismista eurooppalaisuuteen

Kun Yhdysvaltain joukot saapuivat elokuussa 1944 Pariisiin tervehtien vanhaa liittolaistaan, patsaaksi jähmettynyttä kenraali Gilbert du Motier de Lafayettea, ilo saksalaisvallan päättymisestä oli ylimmillään ja yhteistoimintamiehet saivat tuntea hätätilanteessa omaksumansa roolin seuraukset nahoissaan.

Toisaalta monet ranskalaiset halusivat unohtaa, että vaikka miehitysvallan ja ensimmäisen maailmansodan sankari marsalkka Philippe Pétainin johtaman Vichyn hallituksen palvelukseen oli päätynyt pakotettuja sekä siviiliväestön hyvinvoinnin turvaamisesta motivoituneita isänmaallisia ihmisiä, tämä ei ollut koko totuus. Petturuuden ja järkevyyden raja hämärtyi.

Jälkikäteen harmaan sävyjä ei oikein osattu nähdä, joten Vichyn aika unohdettiin ja yritettiin pyyhkiä historiasta pois onnettomana kautena, jolloin Vapaa Ranska oli polvillaan ja sankarillinen vastarinta niin Iso-Britanniassa kuin omallakin maaperällä edusti todellista lojaliteetin kohdetta.

Vapaan Ranskan johtajana toiminut Charles de Gaulle oli siten kansakunnan itseoikeutettu henkinen johtaja ja sodanjälkeisen ajan rautainen presidentti, jota tehtävä hän hoiti vuodet 1959-1969. Suurvallassa kasvaneena de Gaulle ei koskaan hyväksynyt maansa suhteellisen aseman heikentymistä saati täysin tunnustanut amerikkalaisen avun merkitystä toisen maailmansodan lopputuloksen saavuttamisessa. Kiitollisuudenvelasta ei juuri ollut tietoa, kun de Gaulle irtisanoi Ranskan puolustusliitto Naton komentorakenteista 1960-luvun kuluessa.

Ranska kehitti oman ydinaseensa ja alkoi vannoa entistä enemmän itsenäisen puolustuksen nimiin. Atavistisen amerikkalaisia kohtaan tunnetun epäluulon lisäksi hallitusta kismitti liittolaisten haluttomuus tukea Algerian itsenäistymisen vastaista kamppailua. Ajatus Ranskasta tasapainottavana tekijänä Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välissä alkoi saada entistä voimakkaampaa tukea.

Suomen näkökulmasta Ranska oli de Gaullen vuosina yllättävän merkittävä liittolainen: hänen ja presidentti Urho Kekkosen välinen kirjeenvaihto, pitkälti yhteneväinen strateginen analyysi sekä kiinnostus kotimaisen vallankäytön juridisten rajojen venyttämiseen olivat osaltaan takana maamme kauppapoliittisen länsi-integraation edistymisessä. Kuten Mikko Ruotsalainen on asian ilmaissut: ”Diplomaattisesti yhtyminen Ranskan Yhdysvaltoja koskevaan kritiikkiin mahdollisti Suomelle Yhdysvaltain vetämän länsiblokin kritisoimisen, mutta kuitenkin samalla vahvisti Suomen kuulumisen länteen.”

Gaullismi ei silti ollut yksin Ranskan ”strategisen autonomian” vahvistamista, vaan myös mannermaisen eurooppalaisuuden esittämistä Atlantin eli Yhdysvaltain ja Iso-Britannian vaihtoehtona.

Myöhemminkin Euroopan integraation edistäminen on kytkeytynyt yllättävän luontevasti suurvaltaperinteen vaalimiseen aiheuttaen harmaita hiuksia paitsi Lontoossa, myös pohjoisessa ja idässä. Ranska toimi toki omista intresseistään käsin, mutta ne olivat monessa suhteessa yhteneväiset Neuvostoliiton valtapyrkimysten kanssa. Kekkonen auttoi molempia.

1960-luvun opiskelijaradikalismi näkyi eri puolilla Eurooppaa ja Yhdysvaltoja eri tavoin. Itäblokissa nuoret ja usein vanhemmatkin nousivat reaalisosialistisia diktatuureja vastaan. Viimeistään Prahan kevään murskaaminen rikkoi romanttiset unelmat ihmiskasvoisen sosialismin mahdollisuuksista, vaikka Neuvostoliitto palaisikin myymään ajatusta sitten, kun olisi jo liian myöhäistä.

Yhdysvalloissa kommunisminvastaisten sotien kyseenalaistaminen, mutta myös silkka isäkapina järisyttivät yhteiskuntaa.

Ranskassa ”vuoden 1968 sukupolven” kapina sai maltillisen myönnytyksensä Valéry Giscard d’Estaingin valtaannousun myötä vuonna 1974. Oikeistolaisuudestaan huolimatta presidentti toteutti monia sellaisia sosiaalisia uudistuksia, joita kapinalliset olivat kaivanneet ja jotka saattoivat todellisuudessa heijastella enemmän levottomuuden syitä kuin paljon viljellyt iskulauseet sosialismista.

Suomessa isäkapina taantui taistolaiseksi totalitarismin ihannoimiseksi.

 

Strategista energia-autonomiaa

Sisäiset uudistukset eivät kuitenkaan tarkoittaneet suurta käännöstä Ranskan käsitykseen itsestään suurvaltana.

Euroopan integraatioita kiivaasti edistänyt Giscard d’Estaing katsoi maallaan edelleen olevan intressejä entisissä siirtomaissa eikä kaihtanut jälkikoloniaalisten diktaattorien mielistelyä kokiessaan sen hyödyttävän Pariisia. Samalla hän jatkoi pyrkimystä Yhdysvaltain vaikutuksen vähentämiseksi Euroopassa.

Vielä vuoden 2015 keväällä suurvaltaintresseihin samaistuva entinen presidentti julisti Moskovassa pitämällään luennolla Krimin kuuluvan Venäjälle, sillä niemimaa ei oikeastaan koskaan edes ole ollut ukrainalainen.

Jo vuosikymmeniä ennen kuin huolia energiaturvallisuudesta otettiin kovin vakavasti, VGE:ksi kutsuttu presidentti katsoi ydinvoiman olevan nimenomaan Ranskan suvereniteetin kannalta keskeinen kysymys. Neuvostoliiton tilannekuvassa energia oli poliittinen ase jo kylmän sodan vuosikymmeniä, mutta tätä ei lännessä tahdottu myöntää eikä välttämättä aina ymmärrettykään.

Giscard d’Estaingin nykynäkökulmasta ristiriitainen maailmankuva ja erikoiset visiot ovat hyvä osoitus siitä, että projektilla nimeltä Euroopan unioni on ollut monenlaisia arkkitehteja eikä imperialismikaan ole aina loistanut poissaolollaan. Tämä aiheuttaisi merkittäviä ongelmia vielä 2010-luvulla, kun entiset toisinajattelijat tai heidän perintönsä vaalijoiksi itsensä kokevat tahot kuuluttaisivat Brysselin keskityspolitiikan riskejä, osin aiheettomastikin.

Vakavailmeinen Gorbatshov vaimoineen Puolassa vuonna 1988.

Yhteinen talo

Sivilisaatioteorioilla, jotka erottavat ”mannermaisen” ja ”atlanttisen” maailman sitoen Venäjän osaksi euraasialaista jatkumoa on pitkät perinteet. Eri aikoina ajatus on saanut erilaisia muotoja.

Nykyisin ns. eurasianismilla on puolivirallinen Venäjän valtioideologian asema. Sen merkittävimpiin, tai ainakin tunnetuimpiin teoreetikoihin lukeutuu eksentrinen Moskovan valtionyliopiston professori Aleksander Dugin, jonka mukaan venäläis-euraasialainen maailma muodostaa konservatiivisen, yhteisöllisen vastapainon Atlantin liberalismille ja sosialismille.

1980-luvulla itäisen Keski-Euroopan ja Neuvostoliiton reuna-alueiden alkaessa kuohua muodosti maan johtaja Mihail Gorbatshov omanlaisensa variaation mannermaisesta sivilisaatioteoriasta.

”Yhteinen eurooppalainen talo” oli hanke, jonka piti vähentää amerikkalaisten vaikutusvaltaa Euroopassa mahdollistaen itäisen Euroopan sosialistimaiden ”käänteinen suomettaminen” eli komentotalouden jonkinasteinen purkaminen ja sisäisen autonomian lisääminen.

Varsinainen tavoite oli kuitenkin väsyttää mielenosoittajat, kuten Puolan Solidaarisuus ja sittemmin Baltian maiden itsenäisyysliikkeet samalla vahvistaen Moskovan sotilaallinen dominanssi lopulta koko Euroopassa.

Tässä Gorbatshovin nuorekkaat, dynaamiset kasvot tulisivat käyttöön. Valheellinen ajatus ”molempien osapuolten” myönnytyksistä peittäisi alleen tosiasian, että itäisen Euroopan mielenosoitukset olivat syntyneet kansan kokemien epäoikeudenmukaisuuksien, eivät ulkoisen provokaation myötä. Mikä hyvänsä ele, joka antaisi edes ulkovaltojen silmissä sosialistihallinnoille legitimiteettiä olisi Moskovan voitto.

Samalla Ronald Reaganin kiihdyttämä asevarustelu, mutta myös öljyn hinnan lasku sekä Afganistanin sota olivat johtaneet Neuvostoliiton taloustilanteen entistäkin pahempaan hankaloitumiseen.

Koska Yhdysvaltoihin vaikuttaminen tai asevarusteluun vastaaminen katsottiin liian hankalaksi, helpompaa reittiä edustaisi Euroopan demilitarisointi luomalla visio liberalisoituvasta Neuvostoliitosta ja vastakkainasettelun purkamisesta. Ei ihme, että itätiedustelu tuki Länsi-Euroopan rauhanliikkeitä innokkaasti.

Usein on sanottu Suomen toimineen Neuvostoliiton näyteikkunana: esimerkkinä siitä, kuinka erilaisen järjestelmän omaava valtio saattaa elää rauhanomaisesti sosialistisen suurvallan naapurissa. Tämä on kuitenkin vain osatotuus.

Suomettumisilmiössä, jossa maan eliitti ajautui lähes poikkeuksetta läheiseen yhteistyöhön sosialistiblokin turvallisuuselinten kanssa ja oppi tekemään välttämättömyydestä hyveen, oli pohjimmiltaan kyse sotilaallisesta epätasapainosta ja YYA-sopimuksesta.

Jos tämä epätasapaino laajenisi läntiseen Eurooppaan, näkymät senkin suomettamiseksi olisivat suotuisat. Moinen kehitys tuskin olisi johtanut pidemmällä tähtäimellä myöskään itäisen Euroopan liberalisoitumiseen, pikemminkin päinvastoin.

 

Monta strategiaa

Koska Suomessa ei kaikesta huolimatta uskallettu käynnistää vallankumousta (olihan pelkona Ruotsin muodollinen Nato-jäsenyys ja kansainvälinen vastareaktio), päätti Neuvostoliitto ulosmitata Helsingiltä sen, minkä ilman suurempia riskejä sai.

Sosialistisen internationaalin aseistariisuntatoiminnan johtohahmo, runsaan dokumenttiaineiston perusteella KGB:n vahvasti tukema Kalevi Sorsa ihmetteli vuonna 1997 Leo Lehdistön haastattelussa, kuinka Suomen selviytyminen itsenäisenä demokratiana olisi ollut mahdollista, jos maan koko eliitti kerran oli Moskovan talutusnuorassa.

Vastaus saattaa löytyä nimenomaan ulkoisista tekijöistä. Toisaalta Neuvostoliitto oli oppinut hyötymään maamme ja esimerkiksi sen poliittisten organisaatioiden asemasta osana läntisiä järjestelmiä, mitä on käsitelty muun muassa tässä ja tässä Suomen Sotilaan artikkelissa.

Viime päivinä sekä Iltalehden toimittaja Lauri Nurmi että Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsin ovat peräänkuuluttaneet suomettumisen vuosiin liittyvien epäterveiden ilmiöiden selvittämisen tärkeyttä. Tähän prosessiin pitäisikin ehdottomasti liittää sen tutkiminen, missä määrin Moskova onnistui esimerkiksi haalimaan itselleen läntistä, vientikiellon alaista teknologiaa tai käyttämään hyväksi maatamme muin tavoin.

Jonkinasteisessa ”kaksoispelissä” on toki voinut olla kyse suomalaisten näkökulmasta aivan ymmärrettävästä toiminnasta, jonka avulla Neuvostoliitolle on saatu perusteltua omat, esimerkiksi kauppapolitiikkaan liittyvät toimet.

Kuitenkin poliisin ryhtyessä liian läheiseen yhteistyöhön rikollisen kanssa on yleensä todennäköisempää ensimmäisen muuttuminen jälkimmäiseksi kuin päinvastoin.

Voi sanoa, että viimeistään 1980-luvulle tultaessa Suomessa oli markkinatalouden ja demokratian säilymisestä huolimatta tapahtunut ns. valtiokaappaus (state capture), jossa vieras valta lojaaleine yhteistoimintamiehineen kykeni lähes suvereenisti hallitsemaan poliittista, virka- ja ilmeisesti myös tiedustelukoneistoa. Tällaisen valtion ei kannattanut antaa liukua pois eurooppalaisesta blokista, kun sen voisi myös antaa auttaa ”Yhteisen eurooppalaisen talon” rakentamisessa.

 

Bukovski ja Euroopan sosialistinen liittotasavalta

Ymmärtääksemme paremmin Neuvostoliiton ja sittemmin Venäjän monitahoista strategiaa Euroopassa on syytä tutustua venäläiseen toisinajattelijaan nimeltään Vladimir Bukovski.

Lokakuussa 2019 menehtynyt Bukovski pääsi Neuvostoliiton hajotessa tutkimaan muiden muassa NKP:n arkistoja. Löytöjensä perusteella hän teki johtopäätöksen, että Neuvostoliitto pyrki edistämään Länsi-Euroopan integraatioita nimenomaan suurvaltapoliittiselta pohjalta, jossa itäisen Keski-Euroopan maat ajettaisiin väliinputoajan asemaan ja amerikkalaisilla ei olisi enää sijaa muualla kuin korkeintaan Iso-Britanniassa, jonne mies sittemmin asettuikin.

Toisin sanoen kyse oli ”Yhteisen eurooppalaisen talon” visiosta, jota myös Giscard d’Estaing omista lähtökohdistaan käsin kannatti.

2010-luvulla Bukovski ajautui aiempien löytöjensä perusteella kannattamaan Nigel Faragen UKIP-puoluetta. Ehkä hän ei täysin ymmärtänyt, että Lontoo oli Euroopan unionissa nimenomaan toiminut keskittämistä hillitsevänä toimijana tai ei luottanut sen enää moiseen kykenevän. Ehkä Bukovski ei pitänyt todennäköisenä, että jäsenyys onnistuisi mitenkään hillitsemään rikollisen venäläisrahan virtaa maahan, vaikka näin on uskottu. Ehkä taustalla oli ideologia.

Niin tai näin, propagandistinen tarina Euroopan integraatiosta ”sosialistisena projektina” on syntynyt osittain siitä havainnosta, että Kremlillä todella oli unionin kehitykselle omanlaisensa visio.

Kylmän sodan päätyttyä tilanne on kuitenkin muuttunut sikäli, ettei Moskova kauppaa enää edes nimellisesti sosialismia, vaan pikemminkin aiemmin tässä artikkelissa kuvailtua eurasianismia, joka on löytänyt ideologisen vihollisensa niin oikeistolaisesta kuin vasemmistolaisesta individualismista.

Mitä kauemmaksi Euroopan unioni on etääntynyt Venäjän geopoliittisista tavoitteista ja mitä hajanaisemmiksi ovat käyneet äänet, jotka käyttäisivät unionia transatlanttisten yhteyksien heikentämiseksi, sitä innokkaammin Venäjä on ryhtynyt organisaatiota hajottamaan.

Vielä 2010-luvullakin rinnalla on kuitenkin kulkenut pyrkimys Brysselin kääntämiseksi Washingtonia vastaan ja ainakin jossain määrin Venäjän suuntaan. Ideaalitilanteessa tämä sisältäisi joko totaalisen valtapoliittisen lähestymistavan tai arvopohjaisen pumpuliretoriikan omaksumista: ensimmäisen vallitessa unionilla ei olisi juuri periaatteita ja esimerkiksi etupiirisopimukset tulisivat kyseeseen, jälkimmäisessä sillä olisi jonkinlainen ääni, muttei kykyä tai halua toimia maailmassa, jossa täydellisiä ratkaisuja ei koskaan voida löytää.

Tällä hetkellä vaikuttaa, että Euroopan unioni on omaksumassa strategisen, mutta samalla voimakkaan arvopohjaisen linjan. Se ei ole hyvä uutinen Moskovalle tai Pekingille. Lisäksi se merkitsee Valéry Giscard d’Estaingin vision ja ”yhteisen talon” kuolemaa.

Kehityksen suunnan muuttuminen on mahdollista, mutta se vaatisi todennäköisesti esimerkiksi Yhdysvaltain vajoamista syvän epävakauden tilaan.

 

Menneisyyden haavat

Itäisen Keski-Euroopan ja Baltian mailla tuli sosialismin romahdettua ymmärrettävä kiire Euroopan unionin sekä Naton jäseniksi. Samalla maiden eliittien johdolla toteutettu muutosprosessi oli niin nopea, ettei menneisyyden märehtimiselle ollut aina tilaa edes siinä määrin kuin olisi ollut aiheellista. Ottaen huomioon Venäjän viimeaikaisen kehityksen kiirettä on sinänsä vaikea kritisoida.

Nopeasti toteutuneet muutokset kuitenkin peittivät alleen epäluottamusta, petetyksi tulemisen kokemuksia, erilaisia maailmankuvia ja tavoitteita, joista ei haluttu julkisesti keskustella.

Emmanuel Macronin puheet strategisesta autonomiasta herättävät Puolassa ja Baltiassa syvää epäluuloa osin siksi, että vielä vuonna 1989 entinen presidentti Giscard d’Estaing ei kiirehtinyt Neuvostoliiton vetäytymistä entisen itäblokin alueelta. Päinvastoin hän maalaili Gorbatshovin johtamasta maasta Euroopan toista napaa… Suomen suosiollisella avustuksella.

Toisin kuin Kekkosen de Gaulle -suhteen kohdalla, on vaikea nähdä, mitä Suomi enää 1980-90 -lukujen vaihteessa Moskovan puhemiehenä toimimisesta sai.

Eri suurvaltoihin tiivistä yhteyttä pitänyt tasavallan presidentti Sauli Niinistö käänsikin tavallaan kelloa Mauno Koiviston ajoista taaksepäin, kun Macron vuoden 2018 Helsingin-vierailullaan lupaili ”konkreettista interventiota”, jos Suomea kohtaisi uhka. Sanoja ei voi verrata Naton turvatakuisiin, mutta kansainvälisissä suhteissa niillä on merkittävä paino.

Euroopan unionin jäsenyys on organisaation oman kehityksen vuoksi johtanut Suomen selkeään asemoitumiseen osaksi läntistä turvallisuusyhteisöä sekä turvallisuuden vahvistumiseen, vaikkakin monen mutkan kautta. Kynnys maamme epävakauttamiseksi saati avoimen sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi asettamiselle on noussut.

Jotkut ovat kuitenkin kysyneet hintaa. Mikäli monille osapuolille, ei vähiten Suomen omalle eliitille, hyvin sopinutta EU- ja rahaliittojäsenyyttä olisi kyetty harkitsemaan turvatakuiden suoman selkänojan pohjalta, olisi voitu käydä avoin keskustelu esimerkiksi siitä, olemmeko valmiita ottamaan vastaan yhteisvaluutasta seuraavan tarpeen työmarkkinauudistuksille. Onhan näiden puute monien arvioiden mukaan keskeinen taustatekijä viime vuosien heikolle talouskehityksellemme.

Suomi on kuitenkin paikkansa valinnut ja pitkässä juoksussa veikkaus näyttäisi osoittautuneen oikeaksi, ehkä jopa veikkaajien itsensä toiveita vastaan.

Share This