Vaikea vapaaehtoisuus

Jukka ja Anna Soisalon-Soinisen toimittamassa Mannerheim – Puolan vuodet (Readme.fi 2020) -teoksessa on omistettu oma lukunsa myös talvisodan puolalaisille vapaaehtoisille, joista kuitenkin ainoastaan parikymmentä lopulta päätyi tositoimiin saakka.

Niin Suomi kuin Puola olivat Stalinin ja Hitlerin ekspansiivisen politiikan uhreja, mutta eivät aivan samanaikaisesti. Saksan ja Venäjän välisten maiden yhteistyö, nk. reunavaltiopolitiikka oli horjuvaa ja Suomi “Baltian maista” maantieteellisesti suurin ja eristäytynein, mutta toisaalta juuri se, jonka Ruotsissa uskottiin voitavan helpoimmin integroida pohjoismaiseen yhteistyöhön.

Viimeisen niitin pikemminkin Iso-Britanniaan ja Ranskaan suuntautuvalle linjalle pani Saksan suurlähetystön toteuttama ulkoministeri Rudolf Holstin savustusoperaatio, johon osallistuivat myös monet sellaiset tahot, joita ei julkisuudessa ensimmäisenä saksalaismielisiksi olisi nimetty. Neuvostoliiton kanssa luottamuksellisia neuvotteluja käynyt anglofiili erosi tehtävästä marraskuussa 1938.

Suomalaisten perinteisestä saksalaismielisyydestä huolimatta Saksan lähettiläs Wipert von Blücher ymmärsi vallan mainiosti, ettei maassamme erityisemmin hurrattu sen enempää natsi-Saksan kuin Neuvostoliiton marssille Puolaan. Hänen mukaansa suomalaiset kuitenkin ymmärsivät reaalipolitiikkaa eivätkä siten lähteneet äänekkäisiin julkisiin tuenilmauksiin.

Michael Jonas on esiin tuonut kirjassaan Kolmannen valtakunnan lähettiläs – Wipert von Blücher ja Suomi (Ajatus 2010), kuinka Saksan tavoitteena oli lyhyen tähtäimen etujen kustannuksellakin rikkoa sopimuspohjainen turvallisuusjärjestelmä Itämeren alueella osana ensimmäisen maailmansodan lopputuloksen revisiota. Hitlerin-Stalinin pakti oli tästä näkyvin esimerkki, mutta kaikenlainen reunavaltioyhteistyön ja niiden länsisuhteiden sabotoiminen sopivat Berliinin pirtaan.

Talvisodan sytyttyä myös suomalaismedioiden Puola-uutisointi muuttui. Kun ymmärrettiin Hitlerin myyneen Suomen Neuvostoliitolle, yhtäkkiä asioista kerrottiin ennemmin Pariisin kautta kuin hyssyteltiin Saksan osuutta liennytyksen toivossa. Kansainliitossa Puola tuki Neuvostoliiton erottamista järjestöstä siitä huolimatta, ettei Suomi ollut aiemmin suinkaan aina osoittanut vastaavanlaista sympatiaa Itämeren “keskikokoiselle suurvallalle”, kuten maata pilkallisesti kutsuttiin.

Mannerheim suhtautui asiaan henkilökohtaisesti ja sydänverellään, kuten hänen 5.10.1939 Puolan lähettiläs Henryk Sokolnickille osoitettu ranskankielinen kirjeensä osoittaa:

“– siinä tragediassa, joka on kohdannut epäonnista maatanne, sanat eivät riitä ilmaisemaan syvää myötätuntoani ja suuttumustani, jota tunnen isänmaanne kärsimyksen (oik. kidutuksen) edessä.

Vuodet, jotka sain viettää Puolassa pitkäaikaisen Venäjän armeijan palvelukseni merkeissä ja ennenkaikkea kokemukseni puolalaisesta sotilaasta soivat minulle mahdollisuuden oppia arvostamaan heidän korkeaa taitoaan, intelligenssiään, taisteluvalmiuttaan ja isänmaanrakkauttaan.

Haluan vakuuttaa teille, hyvä veli ministeri, että ajatukseni ovat alati kanssanne ja ystävieni luona, joita niin kovin koetellaan.

Teidän alati uskollinen ystävänne,

G. Mannerheim

Eräs suomalaisten suurimmista toisen maailmansodan aikaisista traumoista liittyy Ruotsiin, joka niin omista intresseistään kuin lukkarinrakkaudesta toisaalta tuki maamme taistelua etenkin vapaaehtoistensa myötä, mutta samalla esti länsivaltojen avun saattamisen perille eikä halunnut tehdä minkäänlaisia pitkälle meneviä sitoumuksia itänaapurinsa suhteen.

Harvemmin muistetaan kuitenkin, että “lännen” mukana ja suojeluksessa olisi saapunut myös puolalaisia vapaaehtoisia. Maan myyttiseen kertomukseenhan on aina Tadeusz Kościuszkon ajoista kuulunut muiden kansojen – olkoot sitten vaikka Amerikan orjia tai suomalaisia – vapaustaisteluihin osallistuminen Puolan ollessa miehitettynä ja alistettuna. Suurlähettiläs Sokolnickin serkku, Ankarassa diplomaattina palvellut Michal Sokolnicki arvioikin, että puolalaisten toteuttama Muurmannin valtaus olisi vahvistanut kansallishenkeä voimakkaasti: olihan alue nimenomaan Neuvostoliiton hallussa. Operaatiota ehdotti hänen suomalaiskollegansa, suurlähettiläs Onni Talas.

Jukka Soisalon-Soinisen lähteistä koostetun aineiston perusteella puolalaiset tarjosivat suomalaisten avuksi ainakin satoja lentäjiä, kymmenisen sotilaskirurgia, tykistöupseereja, mekaanikkoja ja Liettuaan siirtyneitä Puolan armeijassa palvelleita pakolaisia, jotka halusivat hoitaa kalavelkansa Neuvostoliitolle. Vastineeksi kaivattiin diplomaattista tunnustusta virallisen suurlähettiläsakkreditaation myötä. Neuvostoliiton ja natsi-Saksan liittolaisuuden aikana tämä tuskin olisi ollut merkittävä ongelma.

Suomen taistelu herätti sympatiaa ja auttamisen halua, mutta monet vapaaehtoiset olivat maksamassa takaisin myös omia, täysin ymmärrettäviä kalavelkojaan.

Sen sijaan eteen tulivat käytännön syyt. Näitä olivat sekä kauttakulun järjestäminen – Ruotsi ei tässäkään asiassa tahtonut naapureitaan ja potentiaalisia uhkaajiaan ärsyttää – sekä talvisodankäyntiin liittyvien erikoistaitojen puute, minkä vuoksi lisäkoulutusjakso vapaaehtoisten valtaosalle olisi joka tapauksessa ollut välttämätön.

Lopulta avusta jäi käteen muutama käytännön toimenpide sekä taisteluhalukkuutensa ilmoittautumisen vuoksi henkensä edestä pelkäävien puolalaisten viisumihakemus Suomeen. Entinen ulkoministeri Eljas Erkko epäilikin sittemmin vapaaehtoiseksi ilmoittautuneiden miesten motiiveja. Tosiasiassa kyse lienee kuitenkin ollut lähinnä siitä, että talvisota yksinkertaisesti oli varsin lyhyt eikä läntinen apukaan lopulta ehtinyt paikalle, vaikka sen uhka vaikuttikin neuvosto-osapuolen kanssa käytävien rauhanneuvotteluihin suomalaisten painetta helpottavasti.

Todennäköisesti puolalaiset eivät viisumeja saaneet, vaan pikemminkin päätyivät neuvostojärjestelmän kynsiin inkeriläisvapaaehtoisten, Viron Suomen-poikien ja muiden “epäluotettavien ainesten” tavoin. Mannerheim kuitenkin vetosi ystävänsä, kreivi Stefan Tyszkiewiczin pyynnöstä ulkoministeri Rolf Wittingiin asian ratkaisemiseksi siten, ettei se haittaisi ulkosuhteita. Ehkä tehtävä hoidettiin mahdollisimman diskreetisti.

Anna ja Jukka Soisalon-Soininen
Manneheim – Puolan vuodet
Readme.fi, 2020
ISBN 9789523730939
Kovakantinen
256 sivua

Share This