Vakoojia ja (vasta)vallankumouksellisia

Loppukeväästä Suomessa ilmestyi kaksi toisiaan oivallisesti täydentävää kirjallista teosta.

Ensimmäinen, Puskalan putiikki – puoluevakoilija Veikko Puskalan kaksoiselämä (Docendo) kertoo kylmän sodan vuosina valtionjohdolle ja eräille kommunisminvastaisille tahoille Neuvostoliiton vallankumoushankkeiden vaarallisuuden paljastaneesta yksityisestä tiedustelupalvelusta. SDP:n läheisyydessä toimineen, lopulta unohdettuna kuolleen Veikko Puskalan organisaatio sai apua puolustusvoimien piiristä ja luultavasti myös Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA:lta.

Reuna, Risto
Puskalan putiikki — Puoluevakoilija Veikko Puskalan kaksoiselämä
Docendo 2021
Kovakantinen
510 sivua
ISBN 9789522918611

Toinen lukemisen arvoinen kuvaus samoista vuosista on paljon kriittistäkin näkyvyyttä saanut Lauri Hokkasen taistolaisuutta käsittelevä omaelämäkerrallinen kirja Kenen joukoissa seisoin – taistolaiset ja valtioterrorin perintö (Docenco).

Hokkanen perustaa kertomuksensa pitkälti omiin kokemuksiin siinä missä vuonna 1989 menehtyneen Puskalan elämäntyötä ja sen vaikutusta arvioi ammattihistorioitsija Risto Reuna.

Molemmat kuitenkin kertovat ajasta, jolloin valtiojärjestelmän muutos ja Suomen reaalinen itsenäisyys olivat näennäisestä rauhallisuudesta huolimatta pahasti vaakalaudalla. Ajasta, jolloin veteraanisukupolven perinnön turvatakseen olivat monet valtiota palvelleet valmiita katsomaan läpi sormien laitontakin toimintaa. Ironisena voi pitää seikkaa, että pitkälti juuri heidän omien lastensa isäkapina kääntyi naapurin kommunistidiktatuurin ihannoimiseksi.

Hokkanen, Lauri
Kenen joukoissa seisoin — Taistolaiset ja valtioterrorin perintö
Docendo 2021
Kovakantinen
498 sivua
ISBN 9789522919809

Taistolaiset olivat toki vain osatekijä koko problematiikassa. “Neuvostoystävyys” oli lyönyt yhteiskunnan läpi ja monet “edistyksellisen nuorison” aatteet laajalti hyväksyttyjä muidenkin piirien keskuudessa. Etenkin sosialidemokraattien joukossa toimivat “kryptokommunistit” haastoivat asevelihengessä sodan aikana ja jälkeen toimineet toverinsa – joskus avoimesti ja ajoittain myös vyön alle iskien.

Puskalan toiminta koostui niin henkilöverkostojen ylläpitämisestä kuin teknisestä tiedustelusta. Suomen kommunistiseen puolueeseen kohdistuvaa tarkkailua avusti pääesikunnan viestikoelaitoksen kuunteluasiantuntija.

Raportteja hyödynnettiin valtionjohtoa myöten, mutta 1970-luvulla Puskalan verkostot ehtyivät ja Kalevi Sorsa totesi vuonna 1998 julkaistussa Sisäänajo -kirjassaan “putiikin” välittämien tietojen loppuvuosina vajonneen suorastaan “amerikkalaispropagandan” tasolle. Puskalan yhteistyökumppaniksi tiedetyn Rafael Paasion suosituksesta vuonna 1969 – joidenkin väitteiden mukaan Neuvostoliiton tiedusteluorgaanien kiristyksen seurauksena – puoluesihteeriksi valittu Sorsa ei kommunisminvastaisesta yksityisvakoilusta perustanut.

“Puskalan antamat tiedot vuosina 1970-71 Helsingissä suurlähettiläänä toimineen Aleksei Beljakovin vaarallisuudesta ovat hyvin suuresti vaikuttaneet siihen, että päättäjät saivat tietää Neuvostoliiton koettavan saada Suomen täyteen määräysvaltaansa”, kuvasi Risto Reuna teoksensa löydöksiä Yleisradiolle antamassaan haastattelussa.

Beljakovin lähdön Suomesta fasilitoi KGB:n salamurhaoperaatioiden parissa kannuksensa hankkinut Tehtaankadun lähetystöneuvos Viktor Vladimirov. Näin vallankumouksen aave ajautui jälleen ainakin hiukan kauemmas ja Suomella olisi muutama vuosi lisäaikaa.

Väinö Leskinen.

Jopa itse Beljakov pyrki loppukautensa aikana solmimaan suhteita kommunistien lisäksi muun muassa idänkaupan vuorineuvoksiin ja muihin porvarillisiin toimijoihin. Suurlähettilään neuvostoliittolaisten taustavoimien presidentiksi kaavailema entinen asevelisosialisti Väinö Leskinen menehtyi seuraavana talvena 55-vuotispäivää juhliessaan, joten yksi keskeisistä todistajista ei ole saanut läheskään kaikkia tietojaan historiankirjoihin tallennettua.

Suomi siis pelastui – miltä kaikelta, sitä tuskin saamme tietää koskaan.

Taistolaisuuden kultavuosikymmenenä pidetyn 1970-luvun loppupuolella Suomeen kohdistunut painostustaktiikka oli jo hiukan hienovaraisempi, mutta tämä ei estänyt Neuvostoliiton puolustusministeri Dimitri Ustinovia vaatimaan väsynyttä presidentti Urho Kekkosta yhteisiin sotaharjoituksiin.

Puskalalle jäivät salaisesta toimestaan palkkioksi lähinnä valtavat velat, ikuinen vaikeneminen sekä omaan elämäntyöhön pilkallisesti suhtautuneiden henkilöiden valtaannousu. Huonosti kävi monille vallankumouksellisillekin, olivat he sitten alkoholin liikakäyttöön taipuvaiseksi kuvattuja suurlähettiläitä tai Neuvostoliiton hajoamiseen pettyneitä taistolaisia.

Toki Lauri Hokkasen kaltaisia itsekriittisiä yksilöitä löytyy – eikä pelkästään suomalaisten, vaan jopa entisten neuvostodiplomaattien joukosta. Heidänkin muistelmiaan kannattaa lukea.

Share This