Valheita ja paljastuksia

Iivi Masso

”KUKAAN EI OLE KOSKAAN laskenut rehellisyyttä poliittisten hyveiden joukkoon. Valheita on aina pidetty paitsi poliitikkojen ja demagogien myös valtiomiesten oikeutettuina työkaluina.” Näin totesi filosofi Hannah Arendt esseessään Totuus ja politiikka, joka on pysynyt 1950-luvulta tähän päivään yhä ajankohtaisena.

Muutkin filosofit ovat kirjoittaneet totuuden epäsuosiosta politiikan maailmassa. Jo Platon arveli, että ”luolassa” elävä väkijoukko raatelisi kuoliaaksi totuudenkertojan, joka rikkoisi heidän illusionsa todellisuudesta.

Totuuden ja politiikan suhde on yhä jännitteinen. Toisaalta on hyväksytty, ettei kaikki politiikkaan liittyvä tieto kuulu julkisuuteen, mutta poliitikoilta ei kuitenkaan siedetä suoranaista valehtelua. Ainakaan siitä ei pitäisi jäädä kiinni. Presidentti Bill Clinton oli menettää virkansa, ei siksi, että hän sortui syrjähyppyyn, vaan siksi, että hän valehteli asiasta. Kun kömmähdyksien peittelyn paljastuminen on nolompaa kuin itse kömmähdykset, päättäjien pienetkin lipsahdukset voivat tarjota otollisia tilaisuuksia toiminnalle, jota nykyään kutsutaan hybridivaikuttamiseksi.

Valheilla on taipumus kasvaa; pienen synnin kiistäminen lähtee lumipallona vierimään, kun joudutaan kiistämään aiempia kiistämisiä ja niin edelleen.

Kun SDP:n tuore kansanedustaja Hussein Al-Taee jäi kiinni vanhasta vihapuheesta, itse puheita vaikeammaksi ongelmaksi muodostui niiden kiistäminen, kunnes ne oli pakko myöntää. Vihapuheesta on syytetty muitakin, mutta äänestäjien kannalta olisi reilua kertoa ehdokkaan mielipiteet, myös niissä tapahtuneet täyskäännökset, ennen vaaleja. Paljastuneen vihapuheen voi kuitata mielenmuutoksella. Paljastuneet valheet jättävät ilmaan kysymyksen, mitä muuta on jäänyt kertomatta.

Vihapuheeseen vedoten pyritään yhä ongelmallisempiinsananvapauden rajoituksiin, mutta hybridivaikuttamisen vakavammat muodot jäävät edelleen hiljaisuuden suojaan. Niihin kuuluu vieraiden valtioiden hyväksi toimivien henkilöiden soluttautuminen instituutioihin ja päätöksentekoelimiin, joissa heillä on huomattavasti enemmän vaikutusvaltaa kuin öyhöttävillä trolleilla.

VANHANAIKAISIIN vaikuttamiskeinoihin kuuluu myös kiristäminen nolojen kömmähdysten avulla, eli vaikuttaminen avainhenkilöiden toimintaan provosoimalla heitä tilanteisiin, joiden paljastuminen olisi kiusallista ja jotka siten johtavat helposti kasvavien valheiden lumipallokierteeseen.

Näistä vaikuttamisen keinoista ei keskustella, ne ovatluonteeltaan salaisia. Syytökset vihapuheesta eivät edellytä monimutkaisia tutkimuksia, mutta vieraan vallan agenteiksi ihmisiä ei nimitellä noin vain, vaikka heidän mielipiteensä myötäilisivät kyseisten valtioiden näkemyksiä – onhan meillä mielipidevapaus.

Tarinat agenteista, ”komprasta” ja kiristyksistä ovat meille arkisesti tuttuja pikemminkin viihteellisten taideteosten kautta. Niissäkin vauhdikas James Bond -tyylinen toiminta vie voiton arkisen pitkäjänteisestä yhteydenpidosta.

Rakastamissani tanskalaissa rikossarjoissa viitataan usein rikostutkimusten johtolankojen vievän korkealle valtakoneistoon sekä mafian lonkeroiden ulottuvan ylimpiin päällikköihin. Välikätenä korruptoitunut tai hiljaiseksi peloteltu poliisipomo hyllyttää tutkimuksia ja estää totuuden selvittämistä.

Sellaistahan ei tapahdu oikeassa elämässä, ei ainakaan korruptoimattomissa pohjoismaissa. Ja silti, rikoksista syytety poliisipäälliköt ja suurten pankkien rahanpesuskandaalit tunkeutuvat täälläkin sarjaelokuvista TV-uutisiin. Hiljattain Suomen Kuvalehti vihjasi, että Suomessakin on keskeytetty tutkimuksia, joiden jatkaminen olisi voinut asettaa korkeita päättäjiä kiusalliseen valoon.

Meillä pohditaan länsimaisittain vähän poliitikkojen suhteita vieraiden valtioiden liike-elämään, pankkeihin tai energiayhtiöihin. Täällä uskotaan korkeisiin asemiin. Titteleiden ja vaikutusvallan hintaa ei ole sopivaa kysellä.

Onko tosielämä sittenkin aina vähän hurjempaa kuin tarinat, joiden kertojat ammentavat aineistonsa tosielämästä?

Korruption ei tarvitse olla setelipino kirjekuoressa. Vaikutusvalta on monitahoisempi ilmiö. Pieni olalle taputus siellä ja vastapalvelus täällä, pieni viettelys, humalainen hölmöily, varomaton lausahdus, houkutteleva kokouspalkkio, pieni liukuma säännöistä, ja ovi aukeaa ensimmäiselle pienelle valheelle. Osa siitä on niin kutsuttua normaalia elämää. Osalla on meitä kaikkia koskevia turvallisuuspoliittisia seurauksia. Ero ei välttämättä näy heti.

Valhekin voi olla poliitikassa oikea hyve, jos sillä, kuten Arendt sanoo, estetään väkivaltaisempien keinojen käyttö. Mutta juuri siksi, että valheella on niin paljon voimaa, kun se kerran saa ihmisen otteeseensa, sitä tulisi kansalaisten asioiden arkisessa hoidossa karttaa kuin ruttoa.

Jos emme voi tietää, mitä meitä edustavat ihmiset edustavat tai jos emme tiedä, kenet valtuutamme neuvottelupöytiin pitämään puoliamme, itse demokratiasta tulee näennäistä ja teennäistä. Siihen tokaisu, että totuus on aina ollut politiikassa vähän hankalassa asemassa, on lopulta laiha lohtu.


Iivi Masso on valtiotieteiden tohtori ja politiikan tutkija. Masso oli kansainvälisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen Diplomaatia-aikakauslehden päätoimittaja 2010–2012. Masso toimi Viron presidentin Toomas Hendrik Ilveksen neuvonantajana vuosina 2013–2015. Masso on toiminut myös Eestin Päevalehden, Postimees-lehden ja Uuden Suomen kolumnistina ja YLE:n radiotoimittajana.

Avainsanat: , ,

Share This