Välimeren ihmisruletille loppu

Eurooppaan suuntautuneet siirtolaisvirrat ovat viime vuosina tulleet pääosin Eritreasta, Somaliasta, Libyasta, Syyriasta, Irakista sekä Afganistanista. Laittomien siirtolaisten määräksi on arvioitu 50 miljoonaa ihmistä vuosittain, se on noin kymmenen prosenttia EU:n väliluvusta. Tänä vuonna pelkästään Välimeren laiton siirtolaistrafiikki on vaatinut ainakin 1 500 ihmisen hengen. Alueelle on muodostunut miljardibisnes jossa turvapaikanhakijoille luvataan ummet ja lammet mutta perillä odottaa italialaisen santarmin syleily ja pakolaisleiri Sisilian polttavilla aavikoilla. Ne jotka onnistuvat pääsemään tihenevästä seulasta läpi päätyvät myymään väärennettyjä käsilaukkuja ja simpukkahelyjä Malagan rannoille, tai jotain vielä paljon synkempää.

Toistaiseksi Euroopan unioni on suhtautunut kokonaisuutena tarkastellen Välimeren pakolaisvirtoihin skitsofreenisesti. Italia, Espanja ja Kreikka ovat ottaneet pääosan Välimeren pakolaisvirroista vastaan maantieteellisen sijaintinsa johdosta. Niin sanottu Dublinin sopimus solmittiin vuonna 1990 kun jäsenmaat halusivat integroida ulkomaalaislakejaan ja lopettaa ns. turvapaikkashoppailun. Toimivaa sopimusta vahvistettiin Tampereella pidetyssä EU kokouksessa 1999.

Nyt paineen myötä saavutettu yksimielisyys näyttäisi murenevan, mikä tarkoittaa sitä, että pakolaiseksi määritelty henkilö ei voi enää hakea turvapaikkaa siitä maasta, johon hän ensimmäisenä päätyy. Maantieteellisistä seikoista johtuen tämä on meneillään olevassa kriisissä tarkoittanut Kreikkaa, Italiaa ja Maltaa. Ainakin teoriassa siis muutamien Etelä-Euroopan maiden on pitänyt ottaa vastaan suurin osa pakolaishakemuksista.

On toisaalta objektiivisen pohdinnan paikka miksi jo ensimmäisen tulikoitoksen myötä Dublinin sopimusta aletaan romuttamaan? Vastuut ja velvoitteet on kannettava eikä siirrettävä automaattisesti muille jäsenmaille. Puhumattakaan, että luodaan uutta ”automatiikkaa” velvoitteiden heivaamiseksi toisille jäsenmaille.

Komission tuoreessa esityksessä pakolaiskiintiöt laskettaisiin jäsenmaan väkiluvun, työttömyyden ja yleisen taloustilanteen perusteella. On vaikeasti selitettävissä että Euroopan komissio alkaa ”palkitsemaan” maita jotka eivät siis pysy sovitussa käytännössä kuten Kreikkaa ja Italiaa. Samat vastuut ja velvoitteet toimisivat tietysti toisinpäin jos vaikkapa Vienan Karjalasta tulisi Suomeen ja Norjaan tuhansia ympäristöpakolaisia hakemuksineen, tuskin heitäkään lähetettäisiin Italiaan?

On siis ymmärrettävää että Unkari, Slovakia, Baltian maat ja Puola vastustavat voimakkaasti tätä automatiikkaa. Irlanti, Tanska ja Britannia suojautuvat osaltaan jäsenyyssopimukseensa, joka tehtiin aikoinaan riittävän taitavasti tämän tapaisten pakkosyöttöjen estämiseksi. Suomi on väläyttänyt pakolaismäärän sisällyttämistä vuotuiseen kiintiöönsä. Automatiikan kannalla ovat tietenkin Saksa joka ottaa absoluuttisesti mitattuna eniten pakolaisia sekä Ruotsi joka taas tarjoaa eniten suojaa maahanmuuttajille väkilukuun verrattuna.

Unkarin pääministeri Viktor Orban on kutsunut automaatikasta puhumista ”hulluksi ajatukseksi”. Ehkä ääripäätä argumentaatiossa edustaa portugalilainen taloustieteen professori Pedro Cosme Vieira esittäessään käytettäväksi merkittäviä voimatoimia pakolaisvirtojen pysäyttämiseksi.

Tällaisia avauksia ei tietenkään tule hyväksyä. On myös esitetty pragmaattisempia kommentteja, kuten Britannian sisäasiainministeri Theresa May, jonka mukaan EU:n tulisi lähettää Välimerellä seilaavat pakolaisveneet takaisin Afrikkaan. Hänen mukaansa näin pelastettaisiin välittömästi ihmishenkiä. Samaa metodia on käytetty Australiassa jonka pääministeri Tony Abbott kuvaili Deutsche Wellen haastattelussa sitä ihmishenkien pelastamiseksi.

Niin tai näin jotain tarvitsee tehdä pian. Todennäköisintä onkin EU johtoinen sotilasoperaatio pakolaisveneiden poistamiseksi jo lähtösatamissaan sekä pakolaisten saattamiseksi todelliseen turvaan. Tämän rinnalle olisi arvioitava uudelleen kohdealueille annettavan avun kokonaisuutta eikä vain sektoreittain myönnettäviä jäsenmaiden osuuksia.

Edelleen on painotettava kehitys- ja kauppapolitiikan vaikuttavuutta eikä ainoastaan vuotuisia euromääräisiä arvoja. Tämä tarkoittaa selkokielellä pakolaisavun nivomista konkreettisiin projekteihin joissa on selkeät seurantamallit ja tulokset joita mitataan. Ehkä lupaavana seikkana voidaan pitää sitä että asiaa käsittelevät nyt myös jäsenmaiden ulkoraja- ja puolustuspolitiikan vastuuministerit eikä vain sisäasioista vastaavat viskaalit.

Avainsanat: , , , ,

Share This