Valloittaja vai vapauttaja?

Läntisissä tiedustelupiireissä ollaan mediaan vuotaneiden tietojen mukaan entistä vakuuttuneempia siitä, että venäläisen oppositiojohtaja Aleksei Navalnin myrkytys on maan kotimaan turvallisuuspalvelu FSB:n tekosia. Kremlin ja Brysselin vastakkainasettelu syvenee entisestään Euroopan unionin asetettua pakotteita organisaation johtaja Aleksander Bortnikoville ja samanaikaisesti muun muassa Vladimir Putinin yksityisarmeijaksikin kutsutun Wagner-ryhmän taustahahmo Jevgeni Prigozhinille.

Symbolista on, että Navalni lennätettiin hoitoon Saksaan, joka on pitkään ollut Euroopan suurvalloista Venäjän linjaa eniten myötäilevä. Toisaalta maalla on historiansa venäläisten oppositiotoimijoiden kanssa tehtävästä yhteistyöstä – tunnetuin esimerkki sen hedelmistä lienee Vladimir Leninin johtamien bolshevikkien valtaannousu.

Leninin lupaus kansalle kilpistyi yksinkertaiseen muotoon: rauhaa, maata ja leipää. Mutta mikä on Aleksei Navalnin lupaus? Jos sattuisi käymään niin, että hän esikuntineen saisi merkittävää valtaa Kremlin nykyhallinnon väistyessä – mikä ei tällä hetkellä näytä kovinkaan todennäköiseltä – olisiko odotettavissa samanlaisia imperialistisia pyrkimyksiä ja etupiirisopimuksia kuten viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla?

Navalnin ajattelua kannattaa yrittää ymmärtää, sillä sen myötä tulee oivaltaneeksi jotain myös nyky-Venäjästä – jostainhan Yalessa opiskelleen korruptionvastaisen taistelijan suosion on pakko kummuta.

Aleksei Navalni.

Venäjä venäläisille?

Navalni ei ole tyypillinen poliitikko, jos poliitikko ollenkaan. Hänen ideologiansa on korruptionvastainen taistelu sekä venäläisen veronmaksajan edunvalvonta.

Kenet Navalni sitten laskee venäläiseksi? Se on vähintäänkin epäselvää: häntä on pidetty ajoittain jopa ns. etnisenä nationalistina, joka painottaa kansallisen identiteetin kriteerinä nimenomaan valtakielen ja -kulttuurin täydellistä omaksumista ja perimää. Tämä ei ole Venäjällä mitenkään välttämätöntä: kristillisen sivilisaation linnakkeena esiintyvä maa kun on todellisuudessa monikansallinen, -kielinen ja -uskontoinen imperiumi, jonka monien kansalaistenkin omaksuma valtioideologia on kyllä painottanut ortodoksisuuden ja venäjän kielen johtavaa asemaa, muttei suinkaan ulossulkevassa vaan pikemminkin kokoavassa mielessä.

Navalnin ajattelussa korruption vastustaminen ja “Venäjän varaaminen venäläisille” liittyvät tiiviisti yhteen. Etenkin kaukasialaiset vierastyöläiset herättävät närää siellä missä heitä runsaasti näkyy. Usein islaminuskoa tunnustavien “vieraiden” työpanoksen hyödyntäminen edellyttää vähintään piittaamattomuutta siirtolaisuussäännöksistä. Toisaalta tulonsiirrot ei-venäläisille alueille katsotaan tarpeettomiksi. Kremlin näkökulmasta puolestaan esimerkiksi Tshetshenian tukemisessa on kyse välttämättömästä imperiumin yhtenäisyyden säilyttämisestä.

Toki Navalnin lausunnoissa on havaittavissa elementtejä myös perinteisestä imperialistisesta sekä chauvinistisesta ajattelusta. Oppositiojohtaja on esimerkiksi kyseenalaistanut ukrainalaisten roolin venäläisistä erillisenä kansakuntana. Joskus retorinen raja naapurien erillisyyden vähättelyn ja heidän henkisen läheisyytensä korostamisen välillä voi olla yllättävän häilyvä.

Navalnin georgialaisista käyttämät ilmaisut eivät ole edes painokelpoisia. Syksyllä 2020 hänen läheinen yhteistyökumppaninsa tosin selitti oppositiojohtajan kunniottavan Georgian alueellista koskemattomuutta ja käytännössä ainoastaan kritisoineen tapaa, jolla hän katsoi maan presidentti Mikheil Saakashvilin vastanneen vuoden 2008 konfliktin aloittaneisiin tapahtumiin.

Krimin miehityksen Navalni on todennut laittomaksi, mutta vaatinut alueen asukkaille mahdollisuutta päättää itse valtiollisesta kuuluvuudestaan. Tätä voi venäläisessä kontekstissa pitää varsin puhtaasti taktisena kannanottona: valloituksen suorasanainen kritisointi aiheuttaisi suuressa osassa väestöä välittömän vastareaktion. Uusi, kansainvälisten tarkkailijoiden valvoma kansanäänestys sen sijaan voisi tulla Navalnin valtaannousun myötä kyseeseen.

Kirstunvartijan rooli on saanut Navalnin vaatimaan myös sotilasoperaatioiden lopettamista niin Donbasissa kuin Syyriassa. Vuonna 2016 hän totesi Ukrainaa koskien:

“Putin tykkää puhua venäläisestä maailmasta, mutta hän oikeastaan pienentää sitä. Valko-Venäjällä lauletaan Putinia vastustavia lauluja stadionilla; Ukrainassa meitä yksinkertaisesti vihataan. Nykyisin Ukrainasta ei löydy poliitikkoa, jolla ei olisi äärimmäisen venäläisvastaisia kantoja. Venäläisvastaisuus on nyt avain menestykseen Ukrainassa – ja se on meidän vikamme.”

Samalla, kun Navalni ajaa tiiviimpää integraatiota Ukrainan ja Valko-Venäjän kanssa, hän tunnustaa Venäjän nykyhallinnon roolin tämän vision tuhoajana. Jos tarkoituksena on kuvata demokratisoituneen maan toivottavaa suntaa, vilpittömässä yhteistyössä naapurimaiden kanssa tuskin on mitään pahaa. Samalla puheet tarjoavat kuitenkin kaikupohjaa myös äärinationalistien näkemyksille.

 

Pahat pajarit

Valtaosaltaan Navalnin suosio pohjautunee kuitenkin perivenäläiseen, maaorjuuden ajalta periytyvään mentaliteettiin, jota Suomen kaltaisessa vapaan talonpoikaisuuden historian värittämässä ympäristössä kasvaneen ihmisen on usein hyvin vaikea ymmärtää.

Tässä ajattelussa tsaari – kaikkine valloitushaluineen ja pröystäilyineen – on ollut turva välitöntä orjuuttajaa, maalaisaatelia vastaan. Lain silmissä varkaaksi nimetty saattoi ainoastaan paeta epäinhimillisiä oloja pyrkiessään riippumattomaksi turvattomassa maailmassa todellisten varkaiden majaillessa kartanon lämmössä. Maaorjuus, oikeuslaitoksen toiminnan epävarmuus, lahjonta ja keskinäisten palvelusten kulttuuri kannustivat parempaa elämää tavoittelevia tsaarin alamaisia panostamaan johonkin aivan muuhun kuin tuottavaan työhön.

Navalni ammentaa moniin venäläisiin syväänjuurtuneesta herravihasta, mutta suuntaa sen rehellisesti paikallisten kuvernöörien ja liikemiesten lisäksi myös järjestelmän sydäntä vastaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki hänen tukijansa olisivat kykeneviä henkisesti irtautumaan vuosisatoja jatkuneesta mentaliteetista – etenkin, jos se hyödyttää heitä itseään. Kysymys voi muodostua kriittiseksi, mikäli Navalni tai joku hänen liittolaisensa onnistuu pääsemään käsiksi vallankahvaan.

Jotain opposition keulahahmon ajatuksista voi ehkä saada irti tutkimalla hänen lokakuussa 2019 käymäänsä keskustelua “historian lopusta” tunnetun amerikkalaisfilosofi Francis Fukuyaman kanssa:

“En katso liberalismin olevan minkäänlaisessa kriisissä. Tavallisen ihmisen näkökulmasta liberalismia edustaa aina joku tietty yksilö. Venäjällä nämä ovat henkilöitä 1990-luvun alkupuolelta. Tämän myötä Venäjällä sanan “liberaali” tai jopa “demokraatti” mainitseminen ruohonjuuritason työssä johtaa siihen, ettei keskustelukumppani tahdo kuulla enää toista sanaa. Mutta mikäli alat puhua heille sananvapaudesta, oikeusvaltiosta, tuomioistuimista tai muista elementeistä jotka todellisuudessa muodostavat liberaalin ideologian, kaikki tukevat sitä. Kaikkialla jopa Putinin tukijat ovat niiden puolella. Se, että Putin yksinkertaisesti valehtelee loputtomiin tällaisten liberaalien elementtien olevan osa Venäjän politiikkaa on asia erikseen.”

 

Valvovan silmän alla

Navalnin korruptiopaljastukset eivät tule tyhjästä. Paljon asioita voi selvittää julkisten lähteiden tietoja yhdistelemällä sekä teknisin metodein, mutta henkilölähteitäkin oppositiojohtajalta varmasti löytyy.

On jäänyt jokseenkin epäselväksi, millä asioilla ja millaisten mahdollisten viestien kanssa Navalni kohtalokkaan lentonsa aikana matkusti. Joka tapauksessa hänen tiedetään olevan Venäjän kotimaan turvallisuuspalvelu FSB:n tiukassa valvonnassa.

Tällainen toimintamalli synnyttää yleensä riippuvuussuhteita. Kai sillekin joku syy on, ettei Navalni ole ainakaan toistaiseksi päässyt hengestään. Keinoja ja vähemmän näyttäviä sellaisia kyllä erikoispalveluilla alihankkijoineen varmasti löytyisi.

Putin pääsi Pietarissa vallan ytimeen ajamalla itsensä “sisään” liberaalina pidetyn pormestari Anatoli Sobtshakin luottomiehenä. Silovikien eli entisten KGB-miesten apuun turvautumisesta pormestari maksoi sittemmin korkean hinnan.

Krimin maisemaa.

Monimielellä Moskovan mahtavaksi?

Navalnin usein monimielisesti tulkittavat lausunnot antavat hänelle mahdollisuuden toimia niin todellisena uudistajana kuin ajautua perinteiseen autoritaarin ansaan, joka esikuntineen lähtee palauttamaan Venäjän kansan ylpeyttä myös ns. perinteisemmillä metodeilla.

Siihen, millaiseksi tilanne mahdollisen vallanvaihdon jälkeen muodostuu voi länsi vaikuttaa vain rajallisesti. Muutamia asioita olisi kuitenkin syytä painaa mieleen jo nyt – oli Putinin seuraaja sitten Navalni, joku muu “kirjoittamaton lehti” tai teknokraattinen turvallisuuspalvelun mies.

Ensinnäkin, valitun linjan tulisi ottaa huomioon niin Venäjän kansalaisten kuin erilaisten vähemmistökansojen intressit mahdollisimman tasapainoisesti. Valintaa ei tarvitse tehdä kansojen sekä alueiden itsemääräämisoikeuden edistämisen ja suurvallan uudistamisen välillä, kuten Neuvostoliiton romahtaessa usein esitettiin.

Tasavaltalaisten arvojen kanssa sopusoinnissa oleva alueellinen tai kulttuurinen patriotismi ei ole ristiriidassa reformin kanssa, vaan nimenomaan tukee sitä. Vasta hyväksyessämme Venäjän voivan kehittyä muutenkin kuin Teräksisen Aurinkoisän verisessä ohjauksessa, voimme nähdä lupauksen valoisasta tulevaisuudesta naapurillemme ja monista rauhanomaisista vuosikymmenistä itsellemme.

Toiseksi, niillä instrumenteilla, mitä läntisillä organisaatioilla on käytössään – lainoituksella, tukiohjelmilla ja ääritapauksessa pakoteuhalla – on panostettava nimenomaan Venäjän sisäisten instituutioiden kehitykseen.

Neuvostoliiton hajotessa yksityistämistä pidettiin pitkälti autuaaksitekevänä mallina, joka ennen pitkää loisi maahan tehokkuutta ja talouskasvua sekä saisi Moskovan pidättäytymään aggressioista keskinäisriippuvuuden myötä.

Todellisuudessa tuloksena oli rikollisuutta, työmoraalin rippeiden katoamista, turvallisuusongelmaksi pian kääntynyttä likaisten rahojen suojaamista läntisissä pankeissa sekä Kremlin näkökulmasta viimeistenkin kannusteiden poistumista Venäjän kansalaisten kannalta toimivan valtion luomiseksi.

Nämä virheet eivät saa toistua. Jos lännen viesti Venäjän kansalle on: “seisomme kanssanne hyvän hallinnon ja paremman elämän tavoittelussanne”, Navalnin ja tukijoukkojensa – tai kenen tahansa muun – onnistuminen tavoitteessa on myös todennäköistä.

Aggressio taas kumpuaa usein pettymyksen ja kaksinaismoralismin tuottamasta vihasta.

Siksi tässä blogitekstissä mainittuja seikkoja kannattaa pohtia tarkkaan sekä hyvissä ajoin.

Share This