Vapaa maa, vapaa sana

Iivi Masso

SUOMI on sananvapausmaana yhä kansainvälisen vertailun kärjessä. Se on satavuotiaan maan tärkeä saavutus. Vapaa sana on vapaan yhteiskunnan peruspilari.

Pysyykö sana vapaana, kun julkisuudessa yhä kovemmalla äänenpainolla ilmaistu huoli vihapuheesta muuttuu pyrkimykseksi valvoa kaikkea julkista puhetta?

Toisin sanoen: uhkaako pakkomielle vihapuheesta jo sananvapauttamme?

Vihapuhe ei käsitteenä ole uusi. Neuvostoliitto vaati ”fasismiin” vedoten rajoituksia jo YK:n vuoden 1948 Ihmisoikeusjulistuksen ilmaisuvapausartiklaan §19. Yhdysvalloissa kiisteltiin 1990-luvulla siitä, nauttiiko vihapuhe sananvapauden suojaa. Silloin voitti kyllä-vastaus – paitsi jos ilmaisu täyttää uhkailun tunnusmerkit.

Suomessa suhtautuminen vihapuheeseen on muuttunut radikaalisti viimeisen vuosikymmenen aikana.

2000-luvun loppupuolella täällä oli ahkerasti äänessä dosentti, joka kutsui pientä eteläistä naapurivaltiota ”fasistiseksi apartheidjärjestelmäksi” ja sieltä kotoisin olevia ihmisiä syntyperänsä perusteella fasisteiksi ja natseiksi.

Silloin Suomi ei huolestunut etniseen ryhmään kohdistuvasta vihapuheesta. Dosentilla oli korkea-arvoisia puolustajia, jotka vetosivat hänen sananvapauteensa ja leimasivat hänen arvostelijansa sananvapauden vihollisiksi, ikään kuin sananvapaus ei koskisi arvostelijoita samalla tavalla. Hän sai tilaa vihapuheilleen arvovaltaisilla foorumeilla.

Eräs tärkeä jakolinja jäi keskusteluissa huomaamatta silloin ja jää edelleen. Se on ero sananvapauden rajojen ja laatujournalismin toimituksellisen harkinnan välillä.

Julkaisupäätösten arvostelu ei ole sama kuin sensuurivaatimus. Mautonta tekstiä ei hyvien julkaisujen tarvitse hyväksyä sivuilleen, vaikka laki sen salliikin. Mutta jos huonoa tyyliä pyritään kieltämään lailla, sananvapaus on jo vaakalaudalla.

Kun esimerkiksi keväällä 2015 Helsingin Sanomien Nyt-liite julisti yleisökyselyn virolaisia koskevista kutsumanimistä, lehti piti kritiikittä julkaisukelpoisena sellaisia nimikkeitä kuin ”vorolaiset”, joka leimaa koko etnisen ryhmän varkaiksi. Tämä kertoo toimituksen huonosta harkinnasta, mutta tuskin silti rikoksesta. Lehdellä on vapaus kirjoittaa, lukijalla vapaus vastata, tai myös lopettaa lehden tilaus.

LAITONTA Suomessa on jo kunnianloukkaus, kiihotus kansanryhmää vastaan, uhkaus. Korkealaatuisen ja rikollisen ilmaisun väliin jää väistämättä vyöhyke, jossa puhe ei ole ehkä erityisen sivistynyttä, muttei myöskään rikollista. Nyt kysymys on juuri sen vyöhykkeen tiukemmasta kontrolloinnista viranomaisvoimin. Se onkin huolestuttavaa.

Kun poliisivoimia valjastetaan valvomaan kansalaisten nettikeskusteluja jopa kotiseuturyhmissä, jossa puheenaiheet pyörivät lähinnä koirankakan ja bussilinjojen ympärillä, on valtion luottamuksessa kansalaisiinsa jotain pahasti vialla.

Eräs Ylen nettikolumni julisti hiljattain, että ”tyhmät” puheet eivät nauti sananvapauden suojaa.

Tämä ei ole edes vitsi. Nettipoliisit ja vihapuhetta seulovat algoritmit ovat jo totta. Suurilta someyhtiöiltä vaaditaan jättisakkoja mahdollisen vihapuheen isännöinnistä.

Taloudellisen rangaistuksen uhka epämääräisesti määritellystä ajatusrikoksesta ohjaa keskustelufoorumeita varmuuden vuoksi ennakkosensurointiin. Se rohkaisee ilmiantoilmapiiriä, ja pelko ilmiannoista puolestaan ruokkii itsesensuuria.

Itsesensuurilla on keskeinen rooli epädemokraattisissa yhteiskunnissa. Neuvostoliitossa kansa tiesi ilman muistutuksia, mitä voi julkisesti sanoa ja mitä ei.

KUN ”VIHAPUHETTA” jahdataan viranomaisvoimin, kiusaus laajentaa kielletyn alueen rajoja kasvaa. Siitä irvokkaina esimerkkeinä ovat hyökkäykset isänpäivää ja äitiyspakkausta vastaan. Tästä ei ole pitkä matka kielen typistämiseen orwellilaiseksi uuskieleksi, jossa sanat ja merkitykset menettävät kosketuksen toisiinsa.

Siksi on syytä pohtia uudestaan, kuinka paljon valvontaa vapaa kansalainen tarvitsee.

Meillä on mahdollisuus haastaa puheillaan oikeaa vahinkoa aiheuttavat herjaajat ja uhkailijat oikeuteen. Henkilökohtaisesti toivon, että seuraukset henkilöille todellista vahinkoa aiheuttavasta mustamaalauksesta olisivat tekijälle nykyistä vakavampia.

Tätä ei kuitenkaan ratkaista algoritmien, nettipoliisien eikä orwellilaisen kielenpuhdistuksen avulla. Vastaus yhteiskunnallisen keskustelun kärjistymiseen tietyistä aiheista ei voi olla kaiken mahdollisesti joitakin osapuolia loukkaavan aineiston siivoaminen julkisesta keskustelusta kokonaan ja ennakkoon.

Brittifilosofi John Stuart Mill arveli teoksessaan Vapaudesta vuonna 1859: ”Se aika on toivottavasti mennyt, jolloin olisi ollut tarpeellista puolustaa ’painovapautta’ yhtenä turvakeinona turmeltunutta ja tyrannillista hallitusta vastaan.”

Mill oli oikeassa, ja silti myös väärässä. Lähes puolitoista vuosisataa myöhemmin se aika ei ole vieläkään ihan mennyttä. Kiusaus vaientaa väärässäolijoita palaa yhä vapaisiinkin yhteiskuntiin takaoven kautta. Siksi sananvapautta on aina syytä varjella.


Iivi Masso on valtiotieteiden tohtori ja politiikan tutkija. Masso oli kansainvälisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen Diplomaatia-aikakauslehden päätoimittaja 2010–2012. Masso toimi Viron presidentin Toomas Hendrik Ilveksen neuvonantajana vuosina 2013–2015. Masso on toiminut myös Eestin Päevalehden, Postimees-lehden ja Uuden Suomen kolumnistina ja YLE:n radiotoimittajana.

Avainsanat: ,

Share This