Vapaus vai rauha?

Tuli telkusta tuossa kotvan aikaa sitten dokkari Yhdysvallat toiseen maailmansotaan luotsanneesta presidentti Franklin Delano Rooseveltista tai itse asiassa koko kuulusta suvusta. Ihan juu ok dokumentti ei siinä mitään, mutta sitä katsoessa mietin, että kauanko saadaan odottaa asiallista ja objektiivista dokumenttia Ronald Reaganista, joka luotsasi maailman pois kylmästä sodasta. Hänhän oli siis rauhan mies. Ihan siis ei tarvitse olla edes niin ihannoiva dokumentti kuin tämä Roosevelt-sarja oli vaan semmoinen objektiivinenkin lähestyminen riittäisi. Vassaritoimittajille vinkiksi, että objektiivinen ja kielteinen eivät ole synonyymeja edes silloin kuin tehdään juttua vastenmielisestä aiheesta tai henkilöstä.

Ystäväni A, B:n maakunnasta, C:n kaupungista (kirjaimet muutettu) oli kiinnittänyt Roosevelt-dokumentissa huomionsa muudan yksityiskohtaan, joka minuakin on usein häirinnyt. Nimittäin kenties freudilaiseen tapaan sekoittaa vapaus ja rauha toisiinsa. Olishan se hienoo, jos ne olisivat synonyymi, mutta kaikille mersunmerkkiä samettitakissa kantaville vinkiksi todettakoon, että ne valitettavan usein eivät ole. Nimittäin jos Suomi olisi valinnut monien eurooppalaisten kansojen tavoin rauhan 75 vuotta sitten, olisi vapaus mennyt. Todellinen rauhanmies ja -nainen ymmärtääkin sen, että rauhaa ei voi olla ilman vapautta ja siksi vapauden eteen on oltava valmis myös taistelemaan. Si vis Pacem para Bellum, sanoi bysanttilainenkin…

Roosevelt oli vapauden mies. Hän oli sitä niin paljon, että rauhakin sai väistyä. Toki hän oli myös rauhan mies. Hänenkin realisminsa kuitenkin petti Joe-sedän suhteen. Euroopan taisikin lopulta pelastaa Rooseveltin kuolema ennen sodan loppua. Ties missä kaikessa länsi olisi muuten antanut periksi Stalinille. Rooseveltin seuraaja, presidentti Truman valitsi myös vapauden rauhan sijasta. Kylmä sota oli vaihtoehto Neuvostovallan ja vapauden riiston pidäkkeettömälle leviämiselle. Juu, ei ollut amerikkalaistenkaan toiminta pyyteetöntä vapauden ja onnen levittämistä ja moni eteläamerikkalainen tai kaakkoisaasialainen vapaustaistelija sai maistaa amerikkalaista näkemystä vapaudesta kantapään kautta. Mutta itsekkäästi suomalaisesta nojatuolista jälkikäteen asiaa arvioiden taisi tämä amerikkalainen vapaus olla meille suomalaisille parempaa kuin neuvostoliittolainen rauha, vaikka siinä kuilun partaalla kyllä keikuttiin täällä Suomessa.

Mutta takaisin Roosevelt-dokkariin ja ystäväni havaintoon. Ystäväni kirjoitti seuraavasti:

“TV-ohjelmien suomennoksiin pujahtaa usein ärsyttäviä huolimattomuus- ja jopa asiavirheitä. Kääntäjän maailmankuva saattaa kuitenkin paljastua silloin kun nykyisin epäsuosittu sana “vapaus” vaihtuu  kaikkien juhlapuheiden “rauhaan”.

Rooseveltin suvusta kertovan  seitsenosaisen TV-dokumenttisarjan päätösjaksossa  (http://yle.fi/aihe/ohjelma/historia-rooseveltin-suku kohdassa 40.20)  eräs historioitsija kertoo Churchillin parlamentin alahuoneessa  13.4.1945 pitämästä muistopuheesta, jossa tämä ylisti menehtynyttä  “valtiomiestä ja sodanjohtajaa” vapauden ystäväksi, jonka maineen “friendship for the cause of freedom” teki kuolemattomaksi  (http://hansard.millbanksystems.com/commons/1945/apr/13/death-of-president-roosevelt#S5CV0409P0_19450413_HOC_4). TV-ohjelman katsojan kuullun ja luetun ymmärtäminen joutuvat kuitenkin semanttiseen ristiriitaan, sillä haastatellun historioitsijan ääni kertoo Rooseveltin olleen Churchillin puheen mukaan “the greatest friend of freedom”, mutta suomentajan teksti “suurin rauhan ystävä”.

Vapaus vai rauha? Miten suomentaja voi sekoittaa käsitteet, jotka  englannissa kuulostavat hyvin erilaisilta (saksassa ja ruotsissa kumpikin toki alkaa fr-)? Eikö Roosevelt ollutkaan aikansa Obama, rauhanpalkittu pasifisti? Viljelikö Churchill tosiaan sanoja, joita viimeksi kuultiin Bushin ja Blairin suusta? Ehkä tällainen freudilainen lipsahdus kertoo oman aikamme erilaisuudesta ja kyvyttömyydestä ymmärtää isovanhempiemme maailmaa, jossa vapaus oli arvossaan ja rauhallakin oli rajansa. Valitettavasti se kertoo samalla siitä, kuinka valtamedia vaivihkaa hämärtää historiankäsitystämme.

Jo tavaksi on tullut, että vanhojen amerikkalaisten elokuvien arvovapaa “negro” kääntyy halventavaksi “nekruksi”, koska sana “neekeri” on suomesta sensuroitu eivätkä “negro” ja “nigger” ansaitse enää eri suomennoksia. Myös “gypsy” on suomessa hankala sana, koska “musta(lainen)” on varattu entisille neekereille. Vaikeaksi menee, kun pitää suomentaa espanjan värejä tai latinalaisperäisellä kielellä kirjoitettua romanialaista tunteellista kaunokirjallisuutta.

Usein “wife” kääntyy sukupuolineutraalisti “puolisoksi” ja voisi jo ennustaa, että suomesta “vaimo” päätyy pian vanhahtavaksi ilmaisuksi muinaisten -tar-päätteisten ammattinimikkeiden rinnalle. Lehdissä vältellään “henkilön” sukupuolen paljastamista, vaikka se usein lisäisi olennaisesti tapauksen ymmärtämistä ja suurimmassa osassa maailmaa sillä on yhä väliä.

Esimerkkejä löytyisi varmasti helposti lisääkin ja hämmentävästi  niille on yhteistä se, että ne heijastavat menneisyyteen länsimaista nykykulttuuriamme, jonka kyky ymmärtää omaa menneisyyttämme ja muun maailman nykyisyyttä kärsii vaaleanpunaisista linsseistä. Amerikkalaisittain ongelmana on “liberalism”, mikä sekään ei välttämättä käänny suomeksi oikein. Rooseveltin ja Kennedynkään aikaan tätä ristiriitaa ei vielä ollut, mutta sittemmin Atlantti ja preeriat näyttäisivät levinneen kielellisesti yhä vaikeammin ylitettäväksi.”

No eipä ole tuohon ystäväni avautumiseen minulla paljon lisättävää, tai no pieni anekdootti vielä.

Kun Natsi-Saksan ja Kommari-Venäjän, anteeksi Kolmannen valtakunnan ja Neuvostoliiton kenraalit kohottivat syksyllä 1939 toisilleen ystävyyden maljoja B:n kaupungissa juuri jakamassaan Puolassa, kävi neuvostokenraalilla freudilainen pikkulipsahdus. Ei, natsit ja bolsutkaan eivät olleet niin härskejä, että olisivat puhuneet vapaudesta, mutta rauhasta ja ystävyydestä kyllä. Punakenraali kohotti maljan ja toivotti saksaksi “Für ewige Feindschaft”, … hänen piti sanoa, tietysti Freundschaft…

Kesällä 75 vuotta sitten tämäkin freudilaisuus muuttui sitten todeksi. Niin niillä tahtoo olla tapana näillä freudilaisilla lipsahduksilla…

Share This