Vedenjakajalla?

Kuluvana vuotena turvallisuuskoneistomme joutuu kuntotestiin muiltakin osin kuin Suomen tavoitteleman Yhdistyneiden Kansakuntien Turvallisuusneuvoston jäsenyyden myötä. Liikkuvan poliisin lakkauttamisesitys ja keskeisten turvallisuusviranomaisten tulevat virkanimitykset ovat vasta alkua sisäisen turvallisuuden myllerrykselle.

 

 

Valtionhallinnossa valmisteilla on valtioneuvoston periaatepäätös kokonaisturvallisuudesta ja loppuvuodesta ilmestyy turvallisuus – ja puolustuspoliittinen selonteko jossa arvioidaan Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa kokonaisvaltaisesti ja esitetään valtioneuvoston 2010-luvun loppupuolelle ulottuvat linjaukset laajan turvallisuuden näkökulmasta. Näiden lisäksi Tasavallan Presidentin ja valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan (UTVA) kokouksessa 8. maaliskuuta 2011 päätettiin käynnistää kansallisten tietoverkkojen turvallisuutta koskevan kyberstrategian laatiminen osana Yhteiskunnan turvallisuusstrategian toimeenpanoa. Tämän kyljessä tehtiin selvitys NSA (Suomen kansallisen turvallisuusviranomaisen) tehtävien nykytilasta ja kehittämisestä joka luovutettiin perjantaina 24.8. puolustusministeri Haglundille. Kaikki tämä luo pohjaa poliittiselle ohjausjärjestelmälle ja avain toimijoiden selkeämmälle vastuunjaolle.

 

 

Kylmän sodan aikana Suomessa kehitettiin kriiseihin varautumisen järjestelmä ensisijaisesti kokonaismaanpuolustuksen periaatteelle. Tavoitteena oli, että kaikki kansakunnan voimavarat kyettäisiin mobilisoimaan mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti palvelemaan maanpuolustusta. Kriisijohtamisjärjestelmät (varautuminen valtiota, yhteiskuntaa tai kansalaisia uhkaaviin onnettomuuksiin tai muihin kriisitilanteisiin) ovat eri maissa kehittyneet historiallisten kokemusten pohjalta sekä sopeutuen maan poliittisen järjestelmän erityispiirteisiin sekä dramaattisten kriisi- tai häiriötilanteiden aiheuttamiin uudistuspaineisiin kuten vuoden 2004 Kaakkois-Aasian Tsunami tai Norjan viimevuotinen Utöan joukkosurma.

 

 

Tämän vuoksi järjestelmät poikkeavat toisistaan eikä käytännössä ole ollut mahdollista kehittää niitä vastaamaan mahdollisesti tutkimuksen ja ulkopuolisen arvioinnin avulla hahmotettuja optimimalleja. Järjestelmien kehittämistä koskevat päätökset ovat useimmiten käytännön kokemuksien pohjalta tehtyjä poliittisia kompromisseja, mistä seuraa helposti teknologista, hallinnollista ja menetelmällistä jälkeenjääneisyyttä. Monet epäkohdat jätetään huomiotta tai korjataan näennäisuudistuksilla, jotta vältyttäisiin uudistuksien vaatimalta suurelta työmäärältä ja niihin liittyviltä byrokratian sisäisiltä ja sisäpoliittisilta kamppailuilta. Eurooppalaisissa kriisijohtomalleissa on parhaillaan käynnissä kaksisuuntainen kehitystrendi; toisaalta pyrkimys vahvistaa kriisipäätöksentekoa tukevaa tilannetietoisuutta, toisaalta varmistaa käytettävissä olevien resurssien täysimääräinen käyttö hädän hetkellä.

Suomessa on viime vuosina järjestetty lukuisia valmiusharjoituksia. Nämä ovat “olemassa olevan testausta”, ne eivät tuo mitään uutta selviytymiskyvyn kannalta. Harjoitusten rinnalla tulisi tehdä niistä täysin riippumattomia “stressitestejä”, joiden avulla pyritään selvittämäänne reiät, joita valmiudessa on (johtamisjärjestelmistä käytännön valmiuteen asti). Nämä tulisi evaluoida riippumattomien asiantuntijoiden toimesta ja niiden opit saada käytännön tasolle. Hätiköiden toteutettu hätäkeskuslaitosjärjestelmä oli alkuperäiseltään ajatukseltaan tärkeä ja tarpeellinen, isoon maahan tarvittiin alueellisia poikkeusoloihin suunniteltuja johtamiskeskuksia. Hanke luhistui alueelliseen politikointiin ja sen seurauksia (lue: kustannuksia) ei vieläkään tunneta riittävästi.

Sen sijaan pelastustoimen alueellistaminen, Virve -viranomaisverkon rakentaminen sekä Poliisihallituksen perustaminen ovat kaikki oikean suuntaista toimintaa. Näidenkin toimien merkittävin heikkous on kuitenkin siinä että ”koordinaatio” on raivannut laidunmaata ”johtamisvastuiden” kustannuksella. Alueellisten turvallisuustoimijoiden parissa jaetaan huoli siitä, että tilannekuvaa vaikkapa syysmyrskyjen etenemisestä ja kansainvälisten nopeasti eskaloituvien uhkakuvien luonteesta pitäisi saada keskitetymmin kentälle. Tämän tilannekuvan välittymisen tulisi olla aina kaksisuuntaista ja kokonaisvaltaista. Reviiriajattelusta tulisi vihdoin päästä eroon ja olisi pyrittävä hallintojen väliseen yhteistyöhön. Se että pari sektoriministeriötä väittävät kaiken olevan kunnossa ei kerro eduskunnalle tilanteen karua todellisuutta. Koska kokki olisi moittinut omaa ruokalistaansa?

Pääministerin asema valtioneuvoston kriisijohtamisessa tulisi olla keskeinen. Suomeen tarvitaankin valtioneuvostotason kriisijohtamiskoneisto jossa on poliittinen, juridinen, tekninen ja operatiivinen neliveto. Tämän tueksi tarvitaan pysyvää operatiivis-taktista valmiussihteeristöä joka tukee poliittis-strategista turvallisuusneuvostoa. On huomattava, että vastaavat rakenteet löytyvät jo useimmista Euroopan maista mukaanlukien Suomea pienemmistä kolmesta Baltian maasta. Lopuksi, Suomeen tulisi perustaa turvallisuustutkimuksen poikkitieteellinen sektoritutkimuslaitos jolla olisi uskottava resurssointi. Rahoitus näiden uudistusten toteuttamiseen löytyy olemassaolevien resurssien uudelleen organisoinnista sekä ehkä vihdoin tajuttavan EU rahoitteisten tutkimus – ja kehityshankkeiden täysimääräisestä hyödyntämisestä. Uudet uhkakuvat eivät kunnioita hallintojen välisiä raja-aitoja. Jokainen kansainvälinen kriisitilanne on luonteeltaan poliittinen, yllätyksellinen – ja monimutkainen.

+++

Blogin kirjoittaja Timo Hellenberg, on valtiotieteiden tohtori ja analyysitoimiston Hellenberg International johtaja. Hän on yksi hiljattain ilmestyneen Myrskyn silmässä, Suomi ja Uudet kriisit – kirjan kirjoittajista.

Avainsanat: , , ,

Share This