Veikko Koppinen – ladun avaaja, upseeri, isä, runoilija

Jykeväkasvoisen ammattiupseerin olemuksesta huolimatta Veikko Koppisen persoonaa voidaan luonnehtia lämminhenkiseksi perheenisäksi ja herkkätunteiseksi runoilijaksi. Koppinen piti muun muassa sota aikana tiiviisti yhteyttä perheeseensä kirjeitse. Kirjeet olivat pääsääntöisesti optimismin täyttämiä ja avoimen herkkiä, ja moni päättyi lyhyeen runoon tai riimiteltyyn säkeeseen. Veikko Koppisen tytär Kaiju Kallio muisteli isäänsä seuraavasti:

”Kun muut isät toivat Rovajärven leiriltä tyttärilleen tuliaisiksi Lapinnuken, toi Veikko Koppinen Lapinpuukon, eikä se tuntunut yhtään kummalliselta. Kukkapaketti, ainakaan kaupasta ostettu, ei Koppisen käteen sopinut. Sen sijaan hän ilahdutti läheisiään ja tuttaviaan runoilla, joita syntyi lähes joka tilanteeseen. Runoja on lukemattomia: sota-ajan runot puolisolle ikävää häivyttämään, runoja päivänsankarille, runoja syntyneelle tyttärelle, kertomusrunoja, kiitosrunoja kutsujen emännälle, riimejä joulukortteihin ja niin edelleen. Edelleenkin saattaa jonkun kirjan välistä löytyä paperilappu, johon on kirjoitettu muutama säe runomittaan. Lapsenlapset saivat lahjaksi eläinaiheisia satuja. Juhlia varten hän riimitti uudelleen lauluja, joita sitten itse esitti – kunhan oli ensin opettanut säestäjälle laulun sävelen.”

Veikko Koppisen runoja löytyy yhä monelta Rajavartiolaitoksen eräkämpältä. Muun muassa Pohjois-Karjalassa sijaitsevan Hiienvaaran harjoitusalueen johtolan puukantiseen vieraskirjaan on kaiverrettu Veikko Koppisen raja-aiheinen runo:

Rajalle polku vie, majalle vie sen tie, rannalle lampareen, välkkyvän veen. Vieritse vaarojen, ylitse jänkien. Sinne käy rajamies, sinne se polku vie.

Koppinen oli aktiivinen kirjoittaja ja taitava kynänkäyttäjä. Kirjoittamisharrastus jatkui läpi elämän. Metsästys ja kalastus -lehti sai hänestä 1950-luvulla lähes jokavuotisen avustajan. Sittemmin aiheet vaihtuivat ammattilehtien artikkeleihin ja eläkkeellä ollessa jopa lehtien yleisönosastojen kirjoituksiin. Fyysisen kunnon ylläpitäminen oli Koppiselle lähes kunnia-asia. Hän sai 50-vuotislahjaksi työtovereiltaan lahjaksi jousen. Mikä olisikaan sopinut paremmin sissipäällikölle! Jousiammunnasta tuli hänelle rakas harrastus, jossa hän ylsi aina kilpailutasolle saakka. Kun lähinäkö heikkeni, täytyi siirtyä vaistoluokkaan. Kuusikymmenluvun lopulla hiihtoharrastuksen lisäksi kuvaan astui kävely. Eläkepäivät kuluivat Espoon Tapiolassa.

Pari tuntia ensilumen satamisen jälkeen ilmestyi Otsolahden niitylle yksinäinen mies, joka teki pitkillä suksillaan latua vastasataneelle lumelle.

Kirjoittajan väitöskirjaan perustuvaa teosta: “Räjähtävää tyhjyyttä – sissitoiminta suomalaisessa sotataidossa”, saa nyt tilata Suomen Sotilaan tilaajapalvelun kautta.

Lisää Veikko Koppisesta Suomen Sotilas -lehden numerossa 2/2014. Osta hyvin varustetuista lehtipisteistä tai tilaa.

Teksti: Marko Palokangas

Avainsanat:

Share This