Vladimir Putin – politiikan David Copperfield

Venäjän federaation presidentti Vladimir Putin onnistuu kerta toisensa jälkeen ohjaamaan kansainvälisen yhteisön mielenkiinnon täysin epäolennaisiin asioihin. Hän on jälleen osoittanut nerokkuutensa ja lännen aseettomuuden edessään.

Putin on kansainvälisen politiikan David Copperfield: kyse on yksinkertaisesta ja härskistä silmänkääntötempusta.

Kas näin: käännetään katsojan huomio muualle; heilutetaan kädessä taikasauvaa, katsoja hypnotisoituu seuraamaan joutavan tikun liikkeitä, ja samalla toisen käden hihaa kaivetaan vaivihkaa kenenkään huomaamatta. Hetken päästä sitten ihmetellään mistä kani tuli? Todetaan, että no, tuossa se nyt sitten on, ei se enää poiskaan mene, joten kai jonkun pitäisi etsiä sille porkkanoita ja lakaista papanat.

Temppu toimii

Taktiikka toimi Syyriassa hyvin: ketään eivät enää kiinnosta kuusinumeroiset ruumisluvut ja erilaisilla tavoilla hengiltä kituvat ihmiset, kunhan kaasua ei käytetä. Näin länsi tuntee saaneensa jotakin aikaan. Seuraavilla diplomaatti-illallisilla voidaankin keskustella myrkkyjätteen kuskaamisesta ympäriinsä.

Sen lisäksi, että laitonta “kansanäänestystä” ensin odoteltiin peukaloita pyöritellen, puoli Eurooppaa ja USA hössöttävät nyt siitä, pitäisikö Putinille asettaa talouspakotteita vai ei, ja jos nyt sitten niin minkälaisia. Putin tietenkin esittää pöyristynyttä ja varoittelee vastatoimista, ja sitä rataa.

Suuri illusioni

Talouspakotteilla ei ole mitään merkitystä.

Pahimmat käytännössä toteuttamiskelpoiset talouspakotteet ovat luultavasti yhtä tyhjän kanssa. Olisi toki Putinilta typerää sanoa totuudenmukaisesti, että pistäkääpä talouspakotteet voimaan, ei kiinnosta, keksikää pahempia.

Sen sijaan tinkaamalla näistäkin pienistä talouspakotteista pelataan aikaa – rakennetaan Krimille silta ja rautatie ja siirretään viimeisetkin rahat Sveitsistä ja Lontoosta Singaporeen, annetaan kaikkien unohtaa pieni närkästys ja tottua uuteen status quoon. Näin käännetään huomio todellisista vaihtoehdoista.

Siis ihan kauheeta

Eräässä brittiläisessä artikkelissa väitettiin, että Venäjällä talousmiehet olisivat jo huolissaan pakotteista, joiden aiheuttamat tappiot voisivat olla luokkaa 5 miljardia USD vuodessa.

Voi hurja sentään. Samaisessa artikkelissa kuitenkin todettiin – ristiriitaa huomaamatta – että Putin haaskasi olympialaisiin 50 miljardia. Eli aika halvalla joku Krim tai Ukraina lähtee, samalla rahalla olisi olympialaisiin saanut järjestettyä ehkä ohjaskelkkailun ja mäkihypyn.

Käenpoika

Putin ei ole tyhmä, eivätkä sitä ole hänen strateginsakaan. Omahyväisen ylimielisessä lännessä Venäjään tunnutaan kuitenkin yhä suhtauduttavan aivan kuten iltatähden hankkineet ikääntyneet länsimaiset vanhemmat suhtautuvat raivokohtauksen saaneeseen yksivuotiaaseensa: se suuttui, liennytetään, tehdään kaikki mitä se haluaa ettei se suutu kovempaa, sille ei voi puhua järkeä, koska se on vähän tyhmä. Siinä sitten hyssytellään vuosikaupalla, vaikka peli on menetetty jo alussa. Sitten havahdutaan kun siitä tyhmästä kullannupusta onkin kasvanut narsistinen despootti.

Lännen ensimmäinen ongelma on ehkä osittain se, että Putinia pidetään tyhmänä, mielipuolena tai muuten vaan semmoisena mystisenä hahmona, sillä ”onhan ne venäläiset vähän sellaisia”. Ei kunnioiteta vastustajaa, eikä yritetäkään siksi selvittää hänen toimintamoodiaan.

Esitys on alkanut …

Lännen toinen ongelma on ilmeisesti se, että lännessä poliittinen elämä riippuu kansansuosiosta, ja sekä emotionaaliset että laskelmoivat aivojen osat on ehdollistettu reagoimaan kaikkeen, minkä kuvitellaan vaikuttavan kansansuosioon – tai talouteen.

Jokainen poliittinen eläin lännessä on hyvin herkkä kaikenlaiselle lässytykselle ja mielipiteille. Jyrki Kataiselle tuli itku silmään, kun monta päivää piti lukea lehdistä otsikoita Ilkka Kanervan tekstiviesteistä.

Tämän ajattelumallin pohjalta opitaan normaalisti myös tulkitsemaan muiden poliitikkojen puheita ja toimintaa.

Näin ollen länsimaisen poliitikon on vaikea ymmärtää vastapuolen tunteettomaan logiikkaan ja laskelmointiin perustuvaa ajattelumaailmaa.

Karkeasti eroja tosiasioiden merkityksestä kansalle voi kuvata näin:

Länsipoliitikon näkemys kansastaan:

  1. tosiasiat
  2. kansan tulkinta tosiasioista
  3. kansan mielipide tulkitsemistaan tosiasioista

Tietoisen propagandistin näkemyksessä on yksi lisäpykälä, joka on hänen hallussaan:

  1. tosiasiat
  2. kansalle syötetty tarina
  3. kansan tulkinta tarinasta
  4. kansan mielipide kuvittelemistaan tosiasioista

Vaikkapa valehdellessaan Merkelille Putin tietää vallan hyvin, että Merkel tietää, että hän valehtelee. Kyse on kuitenkin “tarinaa” tukevasta teatterista, jossa Putin esittää muodollisia väitteitä, hän tarjoaa samalla vastapuolelle – tai kolmansille osapuolille – tietoisia verukkeita olla tekemättä mitään. Siis tyyliin: kun minä nyt valehtelen sinulle, että meillä ei ole joukkoja Krimillä, sinä voit teeskennellä uskovasi, etkä joudu huonoon asemaan vaikka sanoisit tukijoillesi/äänestäjille/jne. että et tee mitään, koska todisteita ei ole, ja meillä on hyvät liikesuhteet. Tällainen venkoilu lienee arkea vähemmän vapaan tiedonvälityksen ja arkipäiväisemmän korruption hallitsemissa yhteiskunnissa. Merkel kumminkin ilmeisesti aidosti hämmentyneenä ihmetteli, miksi Putin tuntuu puhuvan puutaheinää.

…Taputtakaa lapsukaiset

Samalla kun lännessä jankutetaan pakotteista, kaiketi alitajuisesti salaa kuvitellaan, että Putinkin alkaa hävetä ja itkeä tirauttaa, kun huomaa että tarpeeksi moni häntä paheksuu, ja ymmärtää tehneensä väärin. Heilutellaan sateenkaarilippua ja sinikeltaista solmiota, uhkaillaan että meidän G8-pöydässä on kohta vain 7 tuolia. Tätä itkun ja häpeän odottelua kutsutaan “diplomaattiseksi ratkaisuksi”.

Lännessä ei kuitenkaan tunnuta tajuttavan, että Putinille “äänestäjien mielipiteillä” ei ole juuri mitään merkitystä. Ainakaan siinä mielessä kuin vaikkapa suomalaiset ministerit kuvittelevat. Putin hallitsee yhtä 2000-luvun kaikkivoipaisinta propagandakoneistoa ja suurinta osaa venäläisten sieluja, sekä jokaikisen “vaalin”, “gallupin” sun muun tuloksia. Laskelmoiva osa aivoista tietää, että kansansuosio on manipuloitavissa. Eikä se muutenkaan ole lopulta elintärkeää, koska kansa rauhoittuu kivääreillä – tai pelkästä sieluunsa viimeisen 800 vuoden aikana kasvaneesta kiväärien väkivallan pelosta – ja hiljainen alistuminen kelpaa kansansuosion alalajiksi.

Putin saattaa toki lisäksi olla sosiopaatti, ja emotionaalisella puolella narsismi saa tyydytystä tai vähintään voitonriemua siitä, kun uhrit tai näiden liittolaiset anelevat armoa (eli länsi vielä kaiken nöyryytyksen jälkeenkin etsii “diplomaattista ratkaisua”).

Lännen pitäisi kysyä, mikä on tilanne. Onko Venäjä kaikkivaltias vai ei?

Suuri ja mahtava?

Onko Venäjä niin mahtava, että EU, USA ja muut demokraattiset länsimaat yhdessä (lisätään listalle ketä tahansa vaikka Intiaa ja Japania myöten) eivät voi sille mitään? Onko niin, että lännen logiikalla kaikki mitä länsi voisi tehdä (taloudellisesti tai sotilaallisesti), aiheuttaa lännelle itselleenkin jotakin haittaa, joten mitään ei pidä tehdä?

Jos vastaus on kyllä, keskustelun voi diplomaattitasolla lopettaa tähän. Todetaan, että Venäjän keisari hallitsee maailmaa ja sen jokaiseen oikkuun on paras alistua, koska muuten talouskasvu kärsii ja Venäjä saattaa keksiä jotakin vielä pahempaa.

Jos vastaus on ei, niin pitäisi varmaan tehdä jotain. Aloitetaan vaikka kääntämällä tilanne toisin päin: Miksi ihmeessä tässä vastakkainasettelussa Venäjä ei ole se, joka pelkää, että sen typerät temput huomattavasti vahvempaa vastapuolta kohtaan saattaisivat aiheuttaa sille itselleenkin jotakin haittaa?

Rajalla

Erikoista läntisissä reaktioissa on se, että edes kovimmissa mielipiteissä ei ehdoteta sotilaallista väliintuloa. Ajatellaan, että Ukraina ei ole sen arvoinen, että kannattaisi ydinasevaltiota uhata todellisilla vastatoimilla.

Miksi ei? Ei tässä nyt vastapuolella ole kyse mistään pyhää sotaa käyvästä terroristijoukosta, jolla ei ole mitään hävittävää. Kerätään Ukrainaan heidän pyynnöstään vaikka satatuhatta sotilasta “tarkkailemaan tilannetta” ja “tukemaan demokraattista hallintoa ääriaineksia vastaan”. Seuraavana Putin olisi ehkä länsimaiden sijaan hän, joka miettisi, olisiko Ukraina ydinasevaltojen kanssa sotimisen arvoinen, eikä toisin päin.

Putin ymmärtää että puhe on ajanvietettä, teot ratkaisevat. Siksi on aika pelottavaa, että länsi ei käytännössä ole millään tavalla reagoinut – siis ei yhtään millään tavalla – siihen, että Venäjä on nopeaan tahtiin miehittänyt ison osan eurooppalaista naapurimaataan ja tehnyt selväksi, että hetken päästä parlamentissa julistetaan uudet rajat. Kremlissäkin varmasti tehdään jatkuvia laskelmia siitä, miten pitkälle voidaan mennä ennenkuin pitää tehdä pieni taka-askel.

Olisiko sitten joku Viron itäosissa järjestettävä kansanäänestys sellainen temppu, jonka vuoksi kannattaisi sotia ydinasevaltaa vastaan ja vaarantaa talouskasvu, jos Krimin vuoksi ei? Kannattaisiko länsivaltojen taloudellisesti puuttua edes rajariitaan Suomen kanssa?

Missä kohden aletaan uhkailla punaisilla viivoilla? Nato-maan rajan tultua rikotuksi? Vai eikö sittenkään?

Länsi on tähän asti vain todennut, että selvä, tehkääpä hyvin, me kuitataan asia talouspakotteilla ja yleisellä paheksunnalla ja sitten kaikki ovat taas tyytyväisiä. Ollaanhan tässä kumminkin vielä kaukana kemiallisten aseiden käytöstä. Ydinaseista puhumattakaan.

Kirjoittaja, Antti Hämäläinen on Suomen Sotilas -lehden avustaja, KTM ja tietoturva-asiantuntija.

Julkaistu 17.3.2014

Avainsanat: , , , , ,

Share This