Kohti uutta Natoa

Kaikista ennennäkemättömistä, mutta ennustettavissa olleista käänteistä huolimatta näyttää nyt siltä, että Yhdysvaltain presidentiksi nousee tammikuun puolivälin tienoilla Joseph Biden.

Hänen menestyksensä ja liikkumatilansa riippuu monista tekijöistä, mutta nimenomaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla presidentillä on perinteisesti ollut varsin paljon itsenäisiä harkintamahdollisuuksia.

Istuva presidentti Donald Trump on siten ollut maan historiassa poikkeuksellinen vallanpitäjä kongressin pyrittyä (ja onnistuttua) nimenomaan hillitsemään hänen kansainvälisiä pyrkimyksiään. Tilanteen juurisyy oli kuitenkin nimenomaan Trumpin voimakkaasti perinteistä poikkeava linja, ei valtatasapainon muutos. Bidenin presidenttiys merkitsee tältä osin mitä ilmeisimmin paluuta entiseen.
Millaista Bidenin ulko- ja turvallisuuspolitiikka sitten tulee olemaan? Vastausta voimme etsiä hänen vanhoista lausunnoistaan, neuvonantajistaan ja julkisuuteen vuotaneista nimitystiedoista.

Nato toimii ideologisista eroista huolimatta. Kuvassa Puolan presidentti Andrzej Duda, järjestön norjalainen pääsihteeri Jens Stoltenberg sekä Barack Obama.

Eurooppa on palannut

Vaikka Yhdysvaltain strateginen käännös Itä- ja Kaakkois-Aasiaan on todellisuutta eikä päälinja tule Bideninkaan aikana muuttumaan, transatlanttiset siteet vahvistunevat jälleen.

Mitä puolustuksen kustannusten jakamiseen tulee, Euroopalla ei ole varaa ja tuskin haluakaan palata Trumpia edeltävään puolittaisen vapaamatkustajuuden aikaan, mutta Valkoisen talon suhteet todennäköisesti paranevat niin Brysselin, Berliinin kuin Pariisinkin kanssa. Toisaalta niin Euroopan unioni kuin sen kaksi suurinta voimatekijää ovat keskeisissä kysymyksissä osaltaan lähestyneet Yhdysvaltain linjaa viimeisen parin vuoden aikana – hitaasti, mutta varmasti.

Lontoon ja Varsovan kohdalla tilanne on mutkikkaampi.

Manner-Eurooppaan kriittisesti suhtautuneen Trumpin myötämielisyydestä odotettiin Brexit-sopimuksen pelastajaa, mutta nyt pääministeri Boris Johnsonin vipuvarsi on heikentynyt. Toisaalta ruusuisimmissa odotuksissa oli koko ajan yliarvioitu amerikkalais-brittiläisen erityissuhteen merkitystä ja unohdettu sitä vastaan puhuvia seikkoja, kuten irlantilaisten ja heitä tukevien tahojen vaikutus Yhdysvaltain politiikkaan. Irlantilaistaustaisen Bidenin valinta on siten hyvä uutinen Pohjois-Irlannin aselevon kestävyydelle, pehmeän Brexitin kannattajille sekä suurelle osalle Euroopan unionia.

Trumpin kaudella presidentin Venäjä-innostuksesta huolimatta myös Puolan hallitus onnistui luomaan erittäin toimivan suhteen Valkoiseen taloon. Tässä lienee ollut kyse perinteisten republikaanien konservatismin ja Euroopan puolustukseen sitoutumisen sekä Trumpin EU-vastaisten pyrkimysten kohtaamisesta. Presidentti Andrzej Dudan suunnitelmaa nimetä Puolaan sijoitettavaksi suunniteltu pysyvä sotilastukikohta Fort Trumpiksi voi kieltämättä pitää omalla tavallaan nerokkaana – vai mitähän toiselle kaudella valinnut presidentti olisi sanonut nimeään kantavan linnakkeen sulkemisesta saati antautumisesta?

Bidenin valinta tuskin muuttaa Yhdysvaltain suurta linjaa tässä tapauksessa. Itäisen Keski-Euroopan ja Baltian puolustuksen vahvistaminen jatkunee, mutta sen painopiste saattaa jonkin verran siirtyä. Edelleen varsin normaalin demokratian tietä noudattelevan Puolan kanssa tuskin syntyy suurempaa kahinaa, mutta Unkarin suhteen uusi hallinto saattaa ottaa tiukemman linjan asettaen oikeusvaltioperiaatteiden noudattamisen ehdoksi yhteistyön syventämiselle. Toki monet kysymykset käsitellään Euroopan unionin kautta eikä kahdenvälisesti, jolloin muiden jäsenmaiden asenteet – ennemmin kuin Bidenin hallinto – ratkaisevat maan kehityksen suunnan.

Biden Davosissa tapaamassa Ukrainan edellistä presidenttiä, Petro Poroshenkoa. Kuvassa myös tuolloinen ulkoministeri John Kerry.

Ukraina saa vihdoin tilaisuutensa

Ukrainan kannalta Bidenin presidenttiys saattaa olla se ratkaiseva seikka, joka varmistaa maan päätymisen lopullisesti länsi-integraation ja vahvistuvien instituutioiden, kasvavan talouden sekä paranevan puolustuskyvyn tielle.

Ukrainassa ei ole kyse pelkästään Venäjän geopoliittisista intresseistä, sotilaallisesta läsnäolosta Mustanmeren rannalla ja siitä, kenellä on pääsy Naton itärajalle – näiden seikkojen merkitystä yhtään väheksymättä. Kyse on suurelta osin myös kotimaisesta ja kansainvälisestä kamppailusta oligarkian ja korruption sekä demokratian ja oikeusvaltion välillä. Toki kokonaisuutta värittävät myös oligarkkien ja muiden toimijoiden keskinäiset valtataistelut.

Venäjän rooli kokonaisuudessa on nimenomaan valtiojohtoiseen korruptioon perustuvan hallintojärjestelmän puolustaminen. Tässä tavoitteessa se on enenevässä määrin löytänyt liittolaisekseen Pekingin, joka hienovaraisemmin, mutta pitkäjänteisemmin haastaa läntistä yhteiskuntamallia ja taloudellista ylivaltaa. Biden onkin tunnustanut pitävänsä Kiinaa maansa kovimpana kilpailijana, mutta Venäjää suurimpana lyhyen aikavälin uhkana sen pyrkiessä akuutisti tuhoamaan läntiset organisaatiot.

Ukrainan mielenosoitusten alkutahteja Kiovassa tasan seitsemän vuotta sitten, 23.11.2013.

Bidenin tavoitteena on vahvistaa Ukrainan sotilaallista puolustusta ja Barack Obaman hallinnosta poiketen hän on luvannut maalle myös aseapua. Toisena, merkittävänä elementtinä Ukraina-politiikassa on taloudellisen avun ja yhteistyön sitominen reformeihin sekä positiivisen valtiollisen kehityksen jatkumiseen.

Bidenin Hunter-pojan kieltämättä erikoista pestiä energiayhtiö Burisman hallituksessa yritettiin heikolla menestyksellä käyttää vaalitaistelussa osoituksena ehdokkaan korruptoituneisuudesta. Tosiasiassa vanhaa valtaa edustaneen, laajalti korruptoituneena pidetyn pääsyyttäjä Viktor Shokinin erottaminen heijasteli yleislänsimaista linjaa eikä sillä tiettävästi ollut mitään tekemistä Bidenin pojan hallitustehtävän kanssa. Sen sijaan Obaman hallinto piti pääsyyttäjän toimintaa niin ongelmallisena, että sen keskuudessa jopa harkittiin omia toimia tapauksen tutkimiseksi.

Bidenin presidenttiys ja sen myötä lisääntyvä tuki saattavatkin olla ratkaisevia niin sotilaallisen menestyksen kääntämisessä kuin tähän saakka uudistusmielisen kansalaisyhteiskunnan ja vanhan eliitin sekä viihdebisneskontaktiensa taustalta löytyvien oligarkkien intressien välissä tasapainoilleen presidentti Volodymyr Zelenskin linjan selkeytymiselle. Mediatietojen mukaan Iso-Britannian tiedustelu varoitti Zelenskiä hänen taannoisen Lontoon-vierailunsa aikana havainnosta, että presidentin omaan lähipiiriin näyttäisi ujuttautuneen myyrä.

Kohti demokratioiden liittoa

Bidenin maailmankuvaa laajemmassa mittakaavassa heijastelee hänen henkiin herättelemänsä idea “demokratioiden liitosta” tai ainakin nykyistä selkeästi syvemmästä yhteistyöstä, johon Euroopan ja Amerikan valtioiden lisäksi osallistuisivat ainakin kriteerit täyttävät Itä- ja ehkä Kaakkois-Aasiankin maat.

Nato ja kahdenväliset sopimukset säilyisivät jäsenvaltioiden yhteistyön sotilaallisen pilarin pohjana sekä Euroopan unioni maanosan taloudellisen ja poliittisen integraation pääareenana, mutta koordinaatio Kiinan ja Venäjän muodostamaa monitahoista uhkaa vastaan lisääntyisi. Tämä saattaisi tarkoittaa myös Euroopan aiempaa suurempaa osallistumista Tyynenmeren alueen vakauden ylläpitämiseen.

Sikäli kun Bidenin virkaanastuminen tapahtuu perinteisessä aikataulussa, lisätietoa suunnitelmista on odotettavissa jo ennen kesää.

Toisaalta Naton pääsihteeri Jens Stoltenberg on suunnitellut järjestön toiminnan painopisteiden maantieteellisiä ja temaattisia laajennuksia. Ei siksi, että Natosta olisi tulossa globaalisti demokratioiden puolustamisesta vastaava liittokunta, vaan yksinkertaisesti jäsenmaita kohtaavien uhkien ylirajaisen luonteen vuoksi.

Bidenin suunnitelmassa demokratioiden uudesta yhteistyöstä korostuu erityisesti korruption ja likaisen rahan vaikutuksen vastustaminen, mikä heijastelee suoraan hänen käsitystään edellisessä kappaleessa kuvatusta Ukrainan tilanteesta.

Valko-Venäjän oppositio saanee myös tuulta purjeisiinsa perinteistä amerikkalaislinjaa edustavan presidentin valinnasta, ainakin henkisellä tasolla.

Demokratioiden yhteistyön kannalta rajapinnoille ja muutosten kohteiksi asettuvat valtiot tuottavat paitsi mahdollisuuksia, myös haasteita. Mikäli Valko-Venäjä hallitusti demokratisoituisi säilyttäen kuitenkin aiemman kaltaisen erityissuhteensa Venäjään, joutuisivat niin Yhdysvallat kuin Euroopan unionikin pohtimaan taloudellisen ja muun tuen, kauppasopimusten sekä yhteistyön muotoja tarkkaan. Riskinä kun on Kremliä hyödyttävän, peitellyn vaikutus- ja vakoilukanavan syntyminen.

Biden senaatin ulkoasiainvaliokunnassa.

Obaman hallinnon kiistakapulat

Trumpin hallinnon irtisanomasta Obaman lempilapsesta, Iranin ydinsulkusopimuksesta saattaa syntyä vielä merkittävä kiistakapula. Jos Yhdysvaltain senaattiin muodostuu republikaanienemmistö, Bidenin voi olla sisäpoliittisesti hyvin vaikeaa palauttaa ydinsulkusopimusta voimaan sen ollessa yksi suurimmista ärsytystekijöistä republikaaneille ja monille Israelin ystäville.

Sopimuksen tarkoituksena oli estää Iranin ydinasekapasiteetin kehittämistä, mutta toisaalta sen on uskottu mahdollistaneen Teheranin muun ekspansiivisen toiminnan Lähi-idässä ja siten osaltaan vaikuttaneen esimerkiksi Syyrian sodan pitkittymiseen.

Kokonaisuudessaan ensimmäiset julkisuuteen vuotaneet nimitystiedot sekä Bidenin aiemmat kirjoitukset ja puheet eivät anna voimakasta tukea oletukselle, että luvassa olisi paluu Obaman linjaan.

Vertailukohtana tulee ennemmin kyseeseen Bill Clintonin hallinto, tosin sillä erotuksella, että Bidenin kiinnostus ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan on ollut jatkuvaa ja kartuttanut hänen kykyjään johtajuuteen, jollaista nuorehkon sisäpoliitikon olisi ollut hyvin hankala vuoden 1994 uusissa oloissa saavuttaa. Olivathan jopa vanhan kaartin kylmän sodan veteraanit tuolloin hölmistyneitä siitä, mihin voittoa oikein tulisi käyttää.

Jos kuitenkin vuosi 2020 jostain on muistuttanut, se on maailman arvaamattomuus. Tämä perusasetelma pätee edelleen, vaikka pandemian loppu alkaakin häämöttää ja väkivaltaisia levottomuuksia ei ainakaan toistaiseksi Yhdysvalloissa ole ilmennyt.

Share This