Kranaatinheitinkomppaniat syntyivät 80 vuotta sitten

Talvisodan ja jatkosodan välinen aika, välirauhaksi myöhemmin nimetty, oli asevoimillemme erittäin kiivaan kehityksen ja muutoksen aikaa. Uusia aseita tuli käyttöön erittäin paljon, lisää miehiä koulutettiin aikaisemmin kouluttamattomasta väestä, kantahenkilökunnan määrä kasvoi tuntuvasti reserviläisiä palkkaamalla ja tuoreet sotakokemukset pyrittiin ottamaan huomioon koulutuksessa, taktiikassa ja joukkojen sodan ajan kokoonpanoissa.

Talvisodassa oli todettu mm. suomalaisten joukkojen aivan liian heikko epäsuora tuli sekä panssarintorjunnan huutava puute. Tykistö kasvoikin merkittävästi välirauhan aikana ja kranaatinheittimistöön syntyivät kranaatinheitinkomppaniat, jollainen kuului periaatteessa jokaisen sodan ajan jalkaväkirykmenttiin. Aikaisemmin heittimet olivat toimineet joko yksittäin tai korkeintaan joukkueina aseinaan 81 mm kevyet kranaatinheittimet. Nyt mukaan tulivat 120 mm raskaat kranaatinheittimet.

Uusi kranaatinheitinkomppania esiintyy ohjesääntökirjallisuudessa ensimmäisen kerran päiväyksen 1. huhtikuuta 1941 saaneessa “Muutokset ja lisäykset JO I:een ja JO II2:een” . Tämä pieni asetakin taskuun menevä kirjanen sisälsi sotakokemusten mukaiset muutokset kahteen jalkaväen merkittävimpään ohjesääntöön 227 sivullaan. Kranaatinheittimiä siinä käsitellään 43 sivun verran aiheina kevyt kranaatinheitinryhmä, kevyt kranaatinheitinjoukkue, raskas kranaatinheitinryhmä, raskas kranaatinheitinjoukkue ja rykmentin kranaatinheitinkomppania. Tekstistä valtaosa koskettelee sulkeisjärjestystä ja vain vähäiseltä osaltaan itse aseen käsittelyä. Ampumatoiminnasta tai taktiikasta ohjesäännössä ei ole yhtään mitään. Näyttää siltä että tässä on noudatettu 1936 ohjesääntöä “81. Kranaatinheitin, tulenjohto- ja ampumamenetelmät sekä koulutusohjeet”. Raskas kranaatinheitinhän oli lopulta oikeastaan vain numeroa suurempi kuin pikkuveljestä 81 mm heitin.

Kuusiputkiseen kranaatinheitinkomppaniaan kuului komppanianpäällikön ja parin taistelulähetin lisäksi kevyt kranaatinheitinjoukkue, raskas kranaatinheitinjoukkue ja toimitusjoukkue. Henkilöstöä komppanialla oli viisi  upseeria, 30 aliupseeria ja 119 miestä. Kokonaisvahvuus oli siis 154. Heitinryhmät olivat vahvoja, niissä oli peräti yksi upseeri sekä 21 aliupseeria ja miestä raskaassa ryhmässä ja kevyessä kolme miestä vähemmän. Tämä johtui siitä että tuolloin aliupseerien johtamat tulenjohtue 1+3 ja puhelinmiehet 1+4 kuuluivat ryhmään, jossa varsinaista heitinmiehistä oli raskaalla heittimellä aliupseeri ja kahdeksan miestä, kevyellä aliupseeri ja seitsemän miestä. Ajomiehiä hevosille oli kevyellä kaksi ja raskaalla neljä.

Kokoonpanossa kiinnittää huomiota se, että komppaniassa oli sekä kevyt että raskas joukkue. Tämä sen käyttöä komppaniana haittaava tasapainottomuus johtui siitä, että raskaan 120 mm suomalaisen kranaatinheittimen mallia 40 valmistus käynnistyi Tampellalla vasta 1940 ja talvisodassa sotasaaliiksi saatujen venäläisten 120 mm kranaatinheittimien mallia 38 kunnostus vei aikansa. Kevyitä heittimiä sen sijaan oli tarjolla, niiden tuotanto oli alkanut kotimaassa jo vuonna 1933 ja talvisodassa oli saatu näitäkin sotasaaliina. Kun Tampella valmisti vuonna 1940 jo 93 raskasta heitintä ja seuraavana vuonna 113 kpl oli näillä ja 120 mm sotasaalisheittimillä mahdollista muuttaa komppaniat kokonaan raskailla heittimillä varustetuiksi jo sodan alkupuolella.

Jutun pääkuva: Tampellan 120 Krh/40:n ajolaite oli hyvin suunniteltu ja innovatiivinen, vetoaisa oli kiinnitetty heittimen putkeen. Ajokunnossa 390 kg painavaa heitintä veti yksi hevonen eli meno oli sangen joustavaa. Ajomies istui peltipenkillään tuen päällä. Heitin oli helppo nostaa parin miehen voimin pystyyn suoraan ajolaitteesta. SA-Kuva.

Kokoonpanossa säilyi kolmiputkinen 81 mm heittimillä aseistettu joukkue, jollainen oli periaatteessa kaikissa jalkaväkipataljoonissa. Joukkueessa oli kolme heitinryhmää, joiden vahvuus oli ohjesäännössä upseeri, kolme aliupseeria ja 16 miestä. Suuri vahvuus johtuu tässäkin tulenjohtueen ja puhelinmiesten kuulumisesta ryhmään. Tällä mahdollistettiin heittimien alistaminen yksitellen kiväärijalkaväelle. Joukkueen vahvuus oli peräti neljä upseeria, 9 aliupseeria ja 50 miestä

Välirauhan aikana ilmestyi tavaton määrä uusia ohjesääntöjä, kalusto-oppaita tai koulutusohjeita. Osansa saivat kranaatinheittimetkin, joita koskien ilmestyivät kalusto-oppaat “120 mm:n Raskas Kranaatinheitin mallia 1940,” “Venäläinen 120 mm:n raskas kranaatinheitin vuodelta 1938“, “Venäläinen 50 mm:n kranaatinheitin vuodelta 1939“, “Puolustusvoimain kranaatinheittimet” ja heittimien toimintaa käsittelevä “Kevyen kranaatinheitinryhmän asemaanmeno ja tulitoiminta”. Kaikki nämä siis vuonna 1941. Muitakin minulle tuntemattomia on saattanut olla sekä tietysti erilaisia koulutusohjeita monisteina tms.

Uusi kalusto vaati tietysti myös koulutusta, mutta tästä kirjoittajan tiedot ovat vajavaiset. Palveluksessa olevia mitä todennäköisesti koulutettiin välirauhan aikana prikaateissa uuteen kokoonpanoon ja uusiin aseisiin. Tämän lisäksi järjestettiin viisi kranaatinheitinjoukkojen kertausharjoitusta, joista kuitenkin jatkosodan liikekannallepano keskeytti kolme. Näihin 15 päivän harjoituksiin kutsuttiin yhteensä 1000 upseeria, aliupseeria ja miestä. Samoin keskeytyivät molemmat kranaatinheitinjälkikertausharjoitukset, jotka alkoivat kesäkuun alussa 1941. Koulutus lienee jatkunut liikekannallepanossa perustetuissa joukoissa ja jatkosodan aluss

Kranaatinheitinten rooli ja saavutukset ovat jääneet jatkosodan osalta varjoon tykistöön verrattuna. Jalkaväen raskaana aseena heittimet usein kuitenkin tukivat kiväärijalkaväen nopeammin ja mutkattomammin kuin toiminnoiltaan monimutkainen ja raskasliikkeinen tykistö. Varsinkin kevyet heittimet pystyivät seuraamaan kiväärijalkaväkeä pahaankin maastoon, pullonkaulana oli saada kulkemaan mukana riittävä määrä kranaatteja.

Kranaatinheitinjoukkojen kehitys välirauhan aikana ja jatkosodassa oli mittava ja se jatkui sodan jälkeenkin ja maavoimissamme saavutettiin ilmeisesti maailmanluokan ennätys heitinten määrässä sodan ajan armeijan kokoon suhteuttaen, lopulta jalkaväkikomppanioissa oli kolmen putken heitinjoukkue.

Käänteentekevä Tampellan kehittämä 120 Krh/40 oli suurennettu versio tehtaan jo 1930-luvulla tekemistä 81 mm heittimistä. Heitin ampui maksimissaan 5300 metriin. SA-Kuva.

120 Krh/40 ampuu jäältä Suursaaren valtausoperaatiossa maaliskuussa 1942. Näyttää siltä ikään kuin kranaattikin olisi maalattu valkoiseksi naamioimistarkoituksessa, ovat sen verran vaaleita. A-tarvikekirjallisuuden mukaan kranaatin pitäisi olla tummempi. Mielenkiintoinen on kolmen miehen vasemmassa käsivarressa oleva tumma, ilmeisesti värillinen, nauha, tällä oli tarkoitus erottaa lumipuvuissa olevat omat vihollisista. SA-Kuva.

Kolme sotasaaliiksi saatua venäläistä 120 mm heitintä eli yhden joukkueen kalusto. Venäläinen heitin oli helpointa erottaa suomalaisesta 120 mm heittimestä pyöreästä vastimestaan, meillä kaikkien heittimien vastin oli kulmikas. Venäläinen heitin ampui maksimissaan 6000 metriin. SA-Kuva.

Jatkosodan alussa sotasaaliiksi saatu venäläinen 120 mm heitin, meikäläisittäin 120 Krh/ 38. Heittimen korkeahkossa etuvaunussa oli kranaatteja ja varusteita, vetäjänä Komsomolets-panssaritraktori. Yhdistelmä on sangen kompakti ja liikkuva, meillä raskaita heittimiä vedettiin hevosilla. Kirjoittajan tiedossa ei ole että panssaritraktoreita olisi meillä käytetty heittimien vetoon vaan ne käytettiin 45-75 mm panssarintorjuntatykkien liikutteluun. SA-Kuva.

Kevyt heitin oli joustava liikkeissään. Kuvassa putki kulkee olalla Säiniön suunnalla 1941 ja tulenavausnopeuskin on kohdallaan kun heitinmiehellä on valmiina kädessään sytyttimellä varustettu kranaatti. Huomio kiinnittyy siihen, että putkessa on kantovarusteet, mutta ne eivät ole käytössä. Saman tämän kirjoittaja huomasi 1970-luvulta lähtien silloisista heittimistä, joiden varusteisiin kuului erilaisia valjaita ja tyynyjä kantamisen helpottamiseksi. Kukaan ei koskaan käyttänyt niitä. SA-Kuva.

Esimerkki välirauhan aikana ilmestyneistä krh:n kalusto-oppaista, 120 Krh/40:n kirja.“Puolustusvoimain kranaatinheittimet” vuodelta 1941. Kirjanen sisälsi yleisesityksen tuolloin maassa olleista 50 mm, 81 mm, 82 mm ja 120 mm heittimistä, niiden kranaateista, panoksista ja sytyttimistä. Kevyitä heittimiä oli peräti yhdeksää eri mallia.

 

Avainsanat: , ,

Share This