Kuubassa kiehuu

Neuvostoliiton romahdettua kommunismi jäi Kiinan lisäksi elämään muutamissa maailmankolkissa. Ensimmäisessä se muutti suuresti muotoaan – joskaan ei ehkä niin paljon kuin olisi haluttu uskoa – mutta toisaalla entisestä pidettiin yhä tiukasti kiinni. Jälkimmäisiin paikkoihin lukeutuvat pahasta nälänhädästä kärsinyt, entisestään sulkeutunut kryptomonarkia Pohjois-Korea sekä Karibian paratiisisaarelle pystytetty sikareista, rommista ja vallankumousromantiikasta maineensa ammentava Kuuba.

Paradoksaalista jälkimmäisen tiukassa tarrautumisessa reaalisosialismiin on se, ettei diktaattori Fulgencio Batistan vastainen kansannousu alkujaan edes ollut leimallisesti kommunistinen, vaan aatteen kannattajat kaappasivat – pitkälti Neuvostoliiton tuella – muutosvoiman omaan käyttöönsä. Kyseessä ei toki ollut järin poikkeuksellinen kehityskulku kylmän sodan oloissa.

Kokemus hitaasti etenevästä, konspiratiivisesti johdetusta kaappauksesta lienee osaltaan ollut amerikkalaisten usein ylimitoitettuna pidetyn kommunismin leviämisen pelon takana. Tämä sai Yhdysvallat usein vähintäänkin sietämään raadollisen kovaotteisia oikeistodiktaattoreja, mikä heikensi maan julkikuvaa maailmanlaajuisesti ja erityisesti lähialueilla.

Nyt vallankumousromantiikkaan ja amerikkalaisvastaisuuteen nojanneet Castrot ovat väistyneet valtion ruorista ja presidentti Miguel Díaz-Canel pyrkii vakuuttamaan kansalaiset kyvyistään. Toistaiseksi menestys ei ole ollut kaksinen.

 

Viva la Contrarevolución!

Mikä on saanut (vähintään) tuhannet “vastavallankumoukselliset” kaduille maassa, jossa mielenosoittamisesta voi seurata erittäin suuria ongelmia ja jonka väkiluku on ainoastaan noin kaksinkertainen Suomeen verrattuna? Internet-yhteydet ovat loppuviikosta alkaneiden mielenosoitusten aikana kokeneet kummallisia häiriöitä ja luotettavien tietojen saaminen esimerkiksi kaduille lähteneiden ihmisten ja pidätettyjen määristä siten osoittautunut haasteelliseksi. Joka tapauksessa kyse on poikkeuksellisen laajasta liikehdinnästä.

Lyhyesti sanottuna vastaus näyttäisi olevan autoritaariseen hallintoon kohdistuva yleinen tyytymättömyys yhdistettynä huonoon koronaepidemian hoitoon sekä – kuten yleensäkin ei-avointen yhteiskuntien kohdalla – itseään ruokkiva kollektiivisen rohkaistumisen kierre. Osa Castrojen perintöä vaalivista näkee tietenkin humanitaarisen ja taloudellisen kriisin taustalla lähinnä Yhdysvaltain pakotteet.

Lähes tasan vuosi sitten saimme seurata hyvin samankaltaista ilmiötä Valko-Venäjällä, jonka kansaa ei osattu alkuunkaan ollenkaan vallankumoukselliseksi uskoa.

Aljaksandar Lukashenkalla ja Kuuban hallinnolla on muutakin yhteistä. Kummankin ensimmäinen reaktio oli syyttää ulkomaisia tahoja provokaatioista eivätkä niiden turvallisuusjoukot ole kaihtaneet massapidätyksiin ja fyysiseen väkivaltaan turvautumista. Kummatkin ovat kunnostautuneet siirtolaisvirtojen mobilisoinnissa ulkomaiden painostamiseksi.

Keskeinen ero on kuitenkin siinä, että Kuubasta on matkaa Floridan rannikolle alle kaksisataa kilometriä. Jo nyt on julkisuudessa esitetty tietoja, joiden mukaan käytännössä Venäjän hallinnon osana toimivan “yksityisen turvallisuusyritys” Wagnerin joukkoja olisi siirretty Kuubaan. Näin kävi myös Venezuelassa vuonna 2019 Nicolás Maduron takerruttua valtaansa. Toki Venäjän ulkoministeriö on varoittanut muita sekaantumasta Kuuban sisäisiin asioihin.

 

Sikojenlahden sameat muistot

Yhdysvaltain presidentti Joe Bidenin itseoikeutettu poliittinen esikuva on edeltäjänsä, traagisesti uransa huipulla menehtynyt John F. Kennedy. Hänen kaudellaan kylmä sota oli edennyt vaiheeseen, jossa suurvaltojen vaikutusalueet suunnilleen hahmottuivat ja yhä uhkaavammaksi käyneelle ydinasekilvalle tahdottiin asettaa rajoitteita. Lyhyesti sanottuna kaivattiin ennustettavuutta.

Sama tavoite vaikuttaisi olevan myös Bidenilla. Historian ironiaa on, että molemmat näyttävät saaneen tärkeäksi koetinkivekseen nimenomaan Kuuban.

Kuuban vallankumouksen jälkeen maan suhteet Yhdysvaltoihin olivat aluksi varsin hyvät. Vuodenvaihteessa 1958-59 maanpakoon siirtyneen Batistan seuraaja Fidel Castro lupaili vapaita vaaleja, joita ei kuitenkaan kuulunut. Lisäksi hallinnon maltillisemmista henkilöistä monet jättivät tehtävänsä joidenkin vallankumouksen kannattajien kääntyessä aiemmin seuraamaansa johtajaa vastaan.

Castro näytti ankalta, käveli kuin ankka ja äänteli kuin ankka. Niinpä Kennedy päätti hyväksyä amerikkalaisten kouluttamien kuubalaispakolaisten muodostaman joukon maihinnoususuunnitelman.

Prikaati 2560 suuntasi vesiteitse Nicaraguasta Kuubaan 14.4.1961. Sikojenlahden maihinnousuun osallistui vajaat puolitoistatuhatta miestä, joista lähes kaikki jäivät vangiksi tai menehtyivät. Jälkikäteen operaation epäonnistumiseen on esitetty mitä erilaisimpia syitä, muun muassa heikkoa tiedustelutietoa, vääränlaisia sääolosuhteita ja yksinkertaisesti hallinnon piirissä vallan saanutta toiveajattelua.

Maihinnousun vuoksi tai siitä huolimatta Castro syvensi entisestään suhteitaan Neuvostoliittoon, joka halusi – osittain amerikkalaisten Nato-maa Turkkiin sijoitettujen keskimatkan ydinohjusten vastineena – tuoda omat järjestelmänsä Kuubaan.

Lokakuussa 1962 äärimmilleen kärjistynyt tilanne ajoi maailman ydinsodan partaalle, mutta viime hetkellä suurvallat saivat sovittua kompromissista. Molemmat perääntyivät sijoitussuunnitelmistaan. Niinikään Yhdysvallat sitoutui olemaan suorittamatta Kuubassa maihinnousua, mikä osaltaan sementoi sosialistiblokkiin tiukasti liukuneen Castron aseman karibialaisena piikkinä läntisen suurvallan lihassa.

 

Vuodet eivät ole veljeksiä

Kuten todettu, Bidenin julkilausuma pyrkimys “ennustettavasta ja vastakohtaisesta suhteesta” (predictable adversarial relationship) Venäjän kanssa muistuttaa osaltaan Kennedyn hallinnon tavoitetta estää suurvaltakonfliktin kärjistyminen vaarallisimpaan mahdolliseen asentoon. Tärkein kysymys juuri nyt lieneekin Venäjän ja vähemmässä määrin muiden autoritaaristen valtioiden halu ja kyky tukea Kuuban kommunistipuolueen valtaa.

Lukashenkan hallinnon avittaminen on pahentanut myös Kremlin isännän paaria-asemaa länsimaissa ja toisaalta imee päivä päivältä suurempia taloudellisia resursseja, jotka voitaisiin käyttää eliitin rikastuttamiseen sekä kansan pitämiseen edes jotenkuten tyytyväisenä. Toisaalta Putin on saanut keskellä itäistä Eurooppaa sijaitsevan valtion väkivaltakoneiston yhä tiukemmin pihteihinsä vahvistaen sen kautta myös sotilaallista dominanssiaan Naton itärajan tuntumassa. Olisiko hän valmis yrittämään samaa Kuubassa?

Vähintään yhtä tärkeä kysymys on amerikkalaisten valmius avustaa Kuuban mielenosoittajia niin valtiona kuin yksityisinä kansalaisinakin. Humanitaarisen avun, viestintävälineiden ja taloudellisen tuen kanavoimista helpottanee maantieteellinen läheisyys. Kommunistihallinnon ulkomaisia tukijoita vastaan on aina olemassa lisäpakotteiden uhka. Merkittävä ja varakas kuubalaisperäinen diaspora tulee varmasti pitämään huolen siitä, ettei asiaa unohdeta.

 

Mikä muuttuisi?

Jos arvata täytyisi, tämän kirjoittaja epäilisi Kuuban nykyhallinnon menettävän asemansa ennen Lukashenkan kaatumista. Nopeita muutoksia ei kuitenkaan kannata pitää varmoina.

Vuosikymmeniä “myöhässä” saapuneen Havannan vastavallankumouksen vaikutukset heijastuisivat kaikkiin autoritaarisiin maihin ja Castrojen entisiin liittolaisiin, mutta erityisesti ne tuntuisivat Latinalaisessa Amerikassa. Yhdysvaltain läheisyyden, ilmaston, turismiperinteen sekä varakkaan emigranttiyhteisön ansiosta taloudellinen nousu olisi parhaimmillaan räjähdysmäinen – olettaen tietysti, että uuden hallinnon pystyttäminen sujuisi jotakuinkin ongelmitta.

Kuuban toimittua vuosikymmeniä “jenkkivastaisen” revolutionarismin symbolina perinteisesti epäluulolla Yhdysvaltoihin suhtautuneessa maanosassa sen menestyksekäs demokratisoituminen tiputtaisi luultavasti viimeisetkin suomut esimerkiksi venezuelalaisten silmiltä. Toisaalta Kuuba on symboliikan lisäksi aivan konkreettisesti tukenut öljyvarakkaan maan autoritaarista hallintoa ja erityisesti turvallisuuskoneistoa.

Putin koki muuten loppuviikon aikana myös toisen, ehkä suoremmin juuri omaan hallintoonsa kohdistuvan iskun: Moldovassa vaalit voitti länsimielisen presidentti Maia Sandun PAS-puolue. Jälleen yksi itäeurooppalainen valtio näyttäisi ilmaisseen halunsa jättää neuvostoajat lopullisesti historiaan. Tavoitteen saavuttamisen helppous jää nähtäväksi. Jo viimesyksyisen presidentinvaalivoiton myötä Kremlistä toivotettiin Sandulle “hyvää terveyttä”.

Share This