Mission Impossible

Talibanin voitto Afganistanissa oli vain ajan kysymys. Se on helppo sanoa jälkikäteen, mutta moni varoitti siitä jo operaation alkuvuosina. Jos syyllisiä etsitään, on ensin kysyttävä, kuka piti Talibania pystyssä. Kuka tarjosi suojasataman ja rahoitti? Ja vasta sitten, oliko tehdyille ratkaisuille todellisia vaihtoehtoja, jotka olisivat johtaneet parempaan lopputulokseen? Olisiko interventiolle todellisuudessa ollut vaihtoehtoa?

Vastaus kahteen ensimmäiseen kysymykseen on sisäpoliittisesti puun ja kuoren välissä räpistelevä Pakistan ja sen Intiaa hysteerisesti pelkäävä ja amerikkalaisia inhoava turvallisuuspalvelu ISI. ”Kun historiaa kirjoitetaan, tullaan ISI Yhdysvaltain tukemana julistamaan Neuvostoliiton kukistajaksi Afganistanissa. Sen jälkeen ISI voitti Yhdysvallat Yhdysvaltojen avulla”, ISI:n entinen johtaja, kenraali Hamid Gul toteaa televisiotallenteessa vuodelta 2014. Omahyväistä, mutta ainakin osin totta. Vaan tuleeko Pakistan vielä katumaan Pyrrhoksen voittoaan Afganistanissa? Se saattoi työntää liikkeelle dominonappulan, joka kaatuu Afganistanista itään suoraan Islamabadiin, joka taas on korviaan myöten veloissa Kiinalle ja niin edelleen.

Clausewitzlaisittain on syytä muistaa, että kaikki tekevät virheitä ja se, joka tekee niitä enemmän, häviää. Niinpä syytä tappioon on etsittävä lännessä myös peilistä. Laadukkaan Foreign Affairs -julkaisun toimittaja Christina Lamb haastatteli vuonna 2008 etulinjassa helmandilaisessa tuliasemassa brittien Afganistanin operaation tuolloista komentajaa, prikaatikenraali Mark Carleton-Smithiä. Hän oli koalition ensimmäinen vanhempi, komentaja-asemassa ollut upseeri, joka totesi julkisuudessa, ettei sotaa Afganistanissa voida voittaa sotilaallisin keinoin. Muitakin oli. Joillakin oli rakentavia muutosehdotuksia. Mutta oliko kenelläkään todellista avainta Afganistanin ongelman ratkaisemiseksi? Oliko sota hävitty Yhdysvaltojen hyökättyä 2003 Irakiin, kun resurssit siirtyivät Persianlahdelle ja Afganistan unohdettiin?

Toisin kuin arkitodellisuudessamme, Tom Cruisen ja viihdeteollisuuden lumemaailmassa kaikki on mahdollista. Mission impossiblekin on lopulta aina mission completed. Hyvän ja pahan välinen rajaviiva on enemmän tai vähemmän selvä, ja valo voittaa lopulta pimeän. Mutta Afganistan on totta. Siellä oli ja kävi toisin.

Yhdysvaltojen epäonnistuminen Afganistanissa on heijastus viihteen suurvallan ajattelutavasta. Maailman merkittävimmän demokratian toimintaa on sävyttänyt myös todellisuudessa läpi sen historian vähintään julistuksellinen vapauden ja hyvän puolella olo. Joskus toiminta on ollut aidostikin jopa naiivin vilpitöntä ja varsin usein historiatonta. Kynsille on tullut, vaan voittojakin on saavutettu. Tase on yhä plussalla.

Eurooppalaisen kyynikon on helppo huudella katsomosta Afganistanin luhistuttua, että mitä me sanoimme, ja käpertyä siihen hetkelliseen vahingonilon ja oikeassa olemisen riemuun, joka on kyynisyydessään yhtä älyllistä ja hyödyllistä kuin housuihin laskeminen talvipakkasella. Joskus on nimittäin vain pakko yrittää toivotontakin ja uskoa parempaan. Kyynikko ei edes yritä.

Afganistan oli meille länsimaille tappio. Kalliskin. Sen myöntäminen on ainoa mahdollisuus oppia tappiosta. Afganistan, maailma ja niiden välinen suhde ei päättynyt 15.8.2021. Eräs unelma loppui, ja uusi vääjäämätön työ alkaa. Samaa ei kannata enää toistaa, mutta mikä neuvoksi? Raskainta Afganistanin paluu keskiajalle on tietysti maan väestön valtaenemmistölle, heille,jotka eivät pääse pakoon, ja heille, jotka joutuvat pakenemaan kotoaan. Erityisesti naisille ja lapsille, joiden aseman eteen ehdittiin tehdä valtavasti arvokasta työtä. Mutta raskasta se on myös meille, jotka maksoimme, ja erityisesti heille, jotka tekivät paikan päällä parhaansa, usein henkensä ja terveytensä riskeeraten. Osa maksoi sen korkeimman hinnan. Rauha ja kunnia heille, jotka eivät koskaan palanneet sodastaan. Afganistanin romahdus ei ole tappio vain sen hävinneille ja uhreille vaan kaikille meille vapaassa maailmassa.

Maailman parantaminen on tavoittelemisen arvoista, mutta se voi osoittautua jatkossakin raskaaksi ja vaikeaksi demokratioille, meille mahdollisin keinoin. Nyt on aika perata kuluneet 20 vuotta tai oikeastaan pidempikin aika. Löytää oikeat opetukset ja kuunnella niitä, jotka olivat mukana tekemässä ja yrittämässä, ja erityisesti heitä, jotka varoittivat jo sodan aikana virheistä. Unohtamatta, että ainoa virheetön ihminen maailmassa on se, joka ei tee mitään. Emme tarvitse syyllisiä vaan oppia tuleviin taisteluihin vapaudesta. Se on välttämätöntä.

jaakko.puupera(at)suomensotilas.fi

PS. Voimme oppia Afganistanista vain myöntämällä taakse jääneen toiminnan virheet ja tutkimalla, oliko niille kaikille todella edes vaihtoehtoa. Historioita on vain yksi, eikä historia toista itseään. Historiattomat ihmiset vaan tahtovat tehdä samoja virheitä uudelleen, vaikka tarkoitus olisi kuinka hyvä. Pelkkään historiaan tuijottajat taas eivät kykene muuttamaan maailmaa. Menestyksen tie on näiden välillä. Se vaatii aikaa, osaamista, yhteistyötä ja resursseja.


Jutun pääkuva: Niklas Gustafsson, Försvarsmakten

Avainsanat: , , ,

Share This