Politisoisiko Päivi Kairamo Suojelupoliisin?

Iltalehden toimittaja Lauri Nurmen tietojen mukaan päähallituspuolue SDP olisi ajamassa Suojelupoliisin päälliköksi presidentti Tarja Halosen entistä kabinettipäällikkö Päivi Kairamoa. Sisäministeri Maria Ohisalo on artikkelissa esitettyjen arvioiden mukaan varsin myötämielinen ajatukselle, sillä vihreillä ei tehtävään omaa ehdokasta vaikuta löytävän.

Joku voisi kyseenalaistaa ylipäänsä puoluepolitiikan tuomisen tämänkaltaiseen nimitykseen. Toki myös laitoksen nykyisellä päälliköllä Antti Pelttarilla on kokoomuslainen tausta, joka lienee valinnassa ainakin jonkin verran painanut.

Poliittisella ja poliittisella on kuitenkin eronsa.

Päivi Kairamo.

Suomessa Suojelupoliisi on tunnettu perinteisesti presidentin poliisina, mutta organisaatio on viime aikoina ottanut merkittäviä askeleita tavallisen, läntisen tiedustelupalvelun suuntaan niin tiedustelulakien kuin aiempaa avoimemman tiedotuslinjansa ansiosta.

Ei kuitenkaan tarvitse edes mennä sodanjälkeiseen “Punaisen Valpon” aikoihin löytääkseen härskiä politisaatiota. KGB:n arkistojen mukaan “Mauriksi” nimetylle päällikkö Arvo Pentille myönnettiin merkittävä rahasumma, jonka loppusijoituspaikasta on edelleen epäselvyyttä. Saattaa olla, että varat ovat päätyneet Suomen poliittiseen järjestelmään avittamaan joitakin porvarillisella puolella toimineita neuvostomyönteisiä poliitikkoja.

Suomen Sotilas julkaisi marraskuussa 2016 Eino Uusitalon arkistoista saadun muistion, jossa Suojelupoliisin apulaispäälliköksi keskustataustaisen Seppo Tiitisen päällikkönimityksen yhteydessä nostetun Seppo Nevalan kelpoisuutta tehtävään arvioitiin rajuin sanankääntein. Muistion mukaan miehen alkoholinkäyttö, kompleksisuus ja itsetehostuksen tarve saattavat altistaa huonolle kehitykselle. Lisäksi Kalevi Sorsan avustajana toiminut Nevala todettiin tehtävään muodollisesti epäpäteväksi, mutta hänen “takanaan olevat tahot” katsovat nimityksen kuitenkin “korreloivan” riittävästi toista henkilövalintaa.

Vuonna 1996 Nevala nostettiin epäselväksi jääneen tapahtumaketjun päätteeksi Suojelupoliisin johtoon. Edes yleensä sosialidemokraattien kannalle vahvasti asettunut, Neuvostoliiton tiedusteluasemaan läheistä yhteyttä vuosikymmenet pitänyt presidentti Mauno Koivisto ei vuonna 1990 halunnut nimittää Nevalaa Tiitisen seuraajaksi, sillä piti häntä liian poliittisena. Kyse tuskin oli jäsenkirjasta, vaan pikemminkin liian läheisistä suhteista johtavassa asemassa oleviin poliittisiin toimijoihin ja ehkä myös ulkomaisiin tiedusteluvirkailijoihin.

Vuoden 2020 lopulla – kun suomalaisviranomaiset ovat vihdoin saavuttamassa läntisten kumppanien käytänteet ja avoimen puhetyylin, luoneet selkeän säädöspohjan tiedustelukyvykkyyksien kehittämiselle sekä pääosin siirtäneet kansallisen turvallisuuden kannalta ongelmallisia yhteyksiä omanneet tahot muihin tehtäviin – SDP on päättänyt kaivaa kumpujen yöstä niin ikään Kalevi Sorsan avustajana toimineen presidentti Halosen entisen kabinettipäällikön.

Presidentin kansliapäällikkönä työskennelleen, Tukholman suurlähettilään paikalta ahdisteluskandaalin myötä lentävän lähdön saaneen Jarmo Viinasen tavoin Kairamo kuuluu vaikutusvaltaiseen demarisukuun. Hänen Aimo-isänsä, Sorsan lähimies nimittäin toimi kylmän sodan aikana Demarin päätoimittajana puhdistaen tunnollisesti tannerilaisia ja muita “neuvostovastaisia” voimia kirjoittajakunnasta. Tässä tehtävässä Kairamo toimi Sorsan ja vähintään välillisesti myös neuvostotiedustelun oikeana kätenä. Pitipä hän tiettävästi myös tiivistä yhteyttä Itä-Saksan diplomaattikuntaan.

Kukaan ei suvulleen tietenkään mitään voi eikä perhesuhteiden pitäisi pääsääntöisesti estää pätevimmän henkilön nimitystä tehtävään. Tässä tapauksessa vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei kyse ole niinkään tavallisesta kiinnostuksesta oman perheen “oppialaan”, vaan klaaniperusteisen nepotismin tuomisesta suomalaisen politiikan pääkallonpaikalle.

Supon päämaja Helsingissä.

Palataan Seppo Nevalaan.

Hänen johtajakaudellaan Suojelupoliisi vastaanotti lännestä merkittävän määrän suomalaisten poliitikkojen, korkeiden virkamiesten ja muiden toimijoiden itäyhteydenpitoa koskevaa aineistoa. Sorsan – jonka poistamista pääministerin paikalta tämän KGB-yhteyksien vuoksi amerikkalaiset olivat ilmeisesti vaatineet jo ETY-kokouksen alla – pitkäaikaiseen avustajaan ja politrukkiin ei Washington D.C:ssä luotettu.

Keskeinen kysymys liittyi Stasin koodinimeen “Mantel”, KGB:n papereissa “Jan”. Tämä huippuagentti oli toiminut suomalaisten poliitikkojen sidosmiehenä Neuvostoliittoon, esitteli heitä muun muassa Lauttasaaressa majaansa pitävälle, myöhemmin Vladimir Putinin presidentinhallinnon päälliköksi nousseelle Sergei Ivanoville. “Mantel” kuitenkin toimi Supon suojeluksessa ja omasi yhteyden sen johtoon.

Kun lännen epäilykset kasvoivat liian suuriksi, tuli tarpeen löytää syyllinen, joka villeimpien huhujen mukaan onnistui kiristämään tiedoillaan lukuisia valtakunnan kärkipoliitikkoja, ehkä jopa DDR:n tunnustamiskomitessa nuoruudessaan toiminutta presidentti Halosta. Syntipukin tehtävään valikoitui Halosen edeltäjän neuvonantajana toiminut Alpo Rusi, joka oli raivostuttanut demarieliittiä jo pitkään, sillä hänen katsottiin osaltaan olleen Sorsan esivaalitappion taustalla. Se, että ”Mantel” oli todellisuudessa kommunistitaustainen Jaakko Laakso ei paljon prosessin alkuvaiheessa painanut.

Oikea “Mantel” ja esimerkiksi Halosen kampanjan merkittävissä tehtävissä toiminut, DDR:lle arkistojen perusteella pitkään arkaluontoisia tietoja toimittanut Riitta Juntunen (“Kati”) eivät joutuneet vastuuseen. Mikäli Juntunen olisi ollut keskeisen kohdemaansa Länsi-Saksan kansalainen, hän olisi todennäköisesti vielä 2000-luvun alussa paljastuessaankin saanut vuosikausien vankeustuomion.

Rusi-jahdissa keskeistä osaa näyttelivät Halosen kanslia, muu lähipiiri ja läpeensä politisoitunut Suojelupoliisin johto.

Nevalan nimityksen mahdollisti aikanaan se, etteivät SDP:n hallituskumppanit kokeneet tarvetta lähteä ehdotusta kyseenalaistamaan. Ehkä kiitoksena RKP:n Jan-Erik Enestamille uusi päällikkö otti tähtäimeensä lähinnä kettutytöt. Ei sillä, etteivätkö he laittomuuksiin olisi syyllistyneet, mutta tuskin kyseessä on edes 1990-luvulla ollut kovin merkittävä uhka kansallisen turvallisuuden näkökulmasta.

Jos Suomessa halutaan seurata Yhdysvaltain esimerkkiä ja nimittää tiedustelupalvelun johtoon nainen, päteviä henkilöitä puoluetaustalla tai ilman löytyy aivan varmasti. Toivottavasti sisäministeri harkitsee asiaa myös tästä näkökulmasta ja on valmis käyttämään perinteisempiä, muodollisia rekrytointikanavia.

Mikäli vihreät kuitenkin lähtee siunaamaan Kairamon nimitystä, riskinä on, että puolue asettaa itsensä pysyvästi SDP:n kylkeen ja sallii kansallisen turvallisuuden kannalta keskeiseen tehtävään riskialttiin henkilön nimityksen. Tämä heikentäisi luottamusta viranomaisiin eikä jäisi ongelmallisuudessaan yhtään toiseksi vaikkapa trumpisti John Ratcliffen taannoiselle valinnalle Yhdysvaltain tiedusteluyhteisön johtajaksi.

Lisäksi Kairamon nimitys uhkaisi heikentää jälleen Suomen siviilitiedustelun kansainvälisiä yhteistyömahdollisuuksia ja mainetta tilanteessa, jossa Yhdysvaltain uusi hallinto sekä tiiviin transatlantismin paluu muokkaavat turvallisuusympäristöämme yhä epävakaammaksi käyvän Venäjän naapurissa.

Päivi Kairamon Supossa leijuisi Nevalan haamu.

Vielä yksi aiemmasta irrallinen kysymys liittyen eilispäivän uutisiin: oliko professori Martin Scheininillä jotain kättä pidempää hänen spekuloidessaan ns. Viestikoelaitos -vuodon alkuperän olleen mahdollisesti tasavallan presidentin kansliassa Sauli Niinistön edeltäjän ajoilta vai vihjailiko Perustuslakiblogin kirjoittaja vain lämpimikseen? Ehkä “lähikuukausina” saamme tietää.

Share This