Rommel, Rommel, Rommel!

Niin vai onko totuus kuitenkin Välimeri, Franco ja Jodl? Jumaloitu Rommel oli keväällä 80 vuotta sitten armeijakunnan komentaja ilman yleisesikuntakoulutusta. Taitava divisioonan komentaja oli natsijohdon suosikki. Mutta myös pelinappula Jodlin, Halderin ja Hitlerin valtapelissä, jossa Hitler Saksan vahingoksi veti ässän hihastaan. Se johti sarjaan Pyrrhoksen voittoja ja katastrofiin, joista jälkimmäisestä natsit syyttivät italialaisia. Tähän valheeseen maailma uskoo yhä. Mutta oliko Saksan Välimeren seikkailulle lopulta oikeasti olemassa todellista vaihtoehtoa? Oliko se vain – ainakin jälkiviisaasti arvioiden – osoitus siitä, että Saksa oli haukannut syksyllä 1939 liian ison palan ja ajanut itsensä sotaan, jonka se voisi vain hävitä?

Vaihtoehtohistoria on viihdettä ja hölynpölyä mutta hauskaa. Entäs jos -kysymykset Rommelista ja Välimerestä ovat yhä 80 vuoden jälkeen kaljakuppiloiden poikaporukoiden sotahistorian juupaseipäs-väittelyiden kestoaihe. Enemmän tai useammin vähemmän sodankäynnistä ja varsinkaan logistiikasta sekä sotataloudesta ymmärtävät jaksavat kysyä, olisiko Saksa voinut voittaa sodan vaihtoehtoisella Välimeren strategialla, ratsastamalla Rommelin telaurassa aina Lähi-itään asti. Siitä jauhaminen on joutavaa viihdettä, mutta harva aiheeseen rakastunut tietää, minkälainen yli kahdeksan vuosikymmenen takainen vaihtoehtostrategia todellisuudessa oli ja mihin se kaatui.

Avustajamme, sotahistorioitsija, tohtori, Bundeswehrin reservin everstiluutnantti Agilolf Kesselring, joka on marsalkka Rommelin rinnalla ja hänen esimiehenään taistelleen marsalkka Kesselringin pojanpoika, kertoo tarinan vaihtoehtoisen strategian lopusta 80 vuotta sitten. Mikä oli operaatio Felix? Ratkaisiko Saksan kohtalon syksyllä 1940 Franco? Tämä tarina ei ole viihdettä eikä hölynpölyä vaan vakavaa historiaa. Se on tarina mahdollisuudesta, jonka ikkuna sulkeutui saksalaisilta jo Tobrukin edustalla 80 vuotta sitten.

Yli kolmekymmentäsivuisen kertomuksen kevään 1941 tapahtumista Afrikassa, Välimerellä, Jugoslaviassa ja Madridissakin voit lukea vain tilaamalla Suomen Sotilaan tai ostamalla lehtemme numeron 2/2021 Lehtipisteestäsi. Alla muutama rivi maistiaisia näyttävästä ja perinteisiä käsityksiä haastavasta laajasta juttukokonaisuudesta.

 

Teksti: Agilolf Kesselring

 

Vaihtoehtona Välimeri

Saksan joukkoja Libyassa kutsuttiin 18. helmikuuta 1941 lähtien nimellä Deutsches Afrikakorps (DAK). Näin lukee Saksan maavoimien esikunnan (Oberkommando des Heeres, OKH) sotapäiväkirjassa. Rommelin hyökkäys alkoi 24.3.1941. Afrikakorpsin ensimmäinen erittäin nopea isku kesti 12 päivää Tripolin itäpuolelta El Agheilasta Egyptin rajalla sijaitsevaan Sollumiin. Lähes koko Kyrenaika oli taas akselin hallussa vain kahden viikon taistelun jälkeen. Hetken. Erwin Rommel oli toki saavuttanut mainetta jo Ranskassa edellisenä kesänä, mutta vasta perustetun Afrikakorpsin ja sen komentajan yhä elävä maine kenties Wehrmachtin tunnetuimpana kenraalina on peräisin oikeastaan tästä saavutuksesta Afrikassa keväällä 80 vuotta sitten. Mutta oliko se saavutus vai varsinainen Pyrrhoksen voitto?

 

Afrikakorpsin komentaja kenraaliluutnantti Rommel (vasemmalla) ja ilmatuesta vastannut Saksan Luftwaffen Fliegerführer Afrika, kenraalimajuri Stefan Fröhlich kuvattuna siellä jossain kahdeksan vuosikymmentä sitten. Sota Afrikassa lainehti edestakaisin, mutta oliko kaikki turhaa kevään 1941 jälkeen?

Suuri voitto oli saavutettu. Näin rummutti ainakin Saksan propagandaministeri Goebbelsin koneisto. Legendaarinen Erämaan kettu syntyi toki ansioidensa mutta myös natsipropagandan tuotteena. Rommel osasi myös mediasodan. Erämaan ketusta ei ole vaikeaa löytää valokuvia. Mutta kaikki Saksan sodanjohdossa eivät riemuinneet. OKH:ssa Rommelin omapäisyys nähtiin ongelmana.

Kesällä alkava hyökkäys itään, operaatio Barbarossa, vaatisi kaikki Wehrmachtin voimat, eikä Rommelin sooloilua eli hyökkäystä liian pienin voimin liian pitkälle kyettäisi tukemaan. OKH:ssa läsnäolo Afrikassa italialaisten tukena nähtiin vain keinona siirtää voimaa tulevaan Neuvostoliiton sotaretkeen. Muutoin koko Välimeren pohjoisrannikon suojaamiseen mahdolliselta ennemmin tai myöhemmin tapahtuvalta maihinnousulta olisi tarvittu kymmeniä divisioonia. Nyt se voitaisiin estää parilla sitovalla divisioonalla etelärannalla. Mutta ajatteliko joku OKW:ssä (Oberkommando der Wehrmacht, Saksan asevoimien yleisesikunta eli nykykielellä pääesikunta tai vanhemmalla päämaja) toisin vai oliko kyse vain vailla yleisesikuntakoulutusta olleen innokkaan kenraalin sooloilusta?

Brittiläinen kenraali Archibald Wavell oli tarvinnut ennen saksalaisten tuloa 50 päivää saman alueen valloittamiseen Italian maavoimilta. Italialaiset sotilaat ovat usein saaneet kohtuutontakin kritiikkiä suorituksistaan. italialaiset joukot oli varustettu ja huollettu kehnosti, jopa ruoasta ja vedestä oli puutetta. Myöskin ilma- ja tykistötuki oli täysin riittämätöntä sekä määrältään että laadultaan. Vähäkin kalusto oli usein vanhentunutta, erityisesti tämä koski panssarikalustoa. Sikäli brittien esitys ei siis ollut erityisen huikea.

Rommelin nopeatahtisesta hyökkäyksestä jäi vain yksi kauneusvirhe: matkan varrella Tobrukin linnake jäi kiireessä valloittamatta. Pian osoittautui, että tämä oli enemmän kuin vain kauneusvirhe. Tobruk kesti. Se olisi ollut korvaamaton satama Rommelin huikeiden suunnitelmien huoltamiseksi ja mahdollistamiseksi. Meren herruus pysyi briteillä, ja sota Afrikastakin ratkaistiin lopulta pitkälti merellä. Brittien laivatykistö tuki Tobrukin puolustusta, ja merellä upotettiin saksalaisten huoltoaluksia. Vasta 7. joulukuuta 1941 Afrikakorpsin oli pakko lopettaa 240 päivää kestänyt piiritys, ja se joutui vetäytymään liittolaisineen hetkeksi länteen brittien vastahyökkäyksen alta. Noin 8 000 saksalaista ja italialaista sotilasta oli kaatunut linnakkeen edustalle.

 

”Tobrukin rotat”, 9. australialaisdivisioonan miehet hakevat suojaa luolasta ilmahyökkäyksen aikana elokuussa 1941. Australialaiset pitivät linnakkeen, kunnes heidät vedettiin pois, ja heidän seuraajiensa kohtaloksi jäi antautua Rommelille lyhyessä taistelussa seuraavana kesänä.

 

Afrikassa sota maallakin muistutti merisotaa. Taistelut velloivat edestakaisin laajalla alueella, ja sota oli liikkuvaa. Vuoden vaihduttua saksalaiset palasivat. Tobrukin valloitus onnistui kuitenkin vasta 20.–21. kesäkuuta 1942, ja Hitler nimitti Rommelin sotamarsalkaksi. Taktisesti ja ennen kaikkea johtajana Rommel oli näyttänyt vielä kerran kykynsä: hän marssi etelästä pohjoiseen, aavikon halki, omien etujoukkojensa mukana. Mutta oliko Rommel kuitenkin lopulta saanut lian suuret saappaat? Armeijakuntaa ei johdeta satulasta, vaikka se näyttääkin komealta viikkokatsauksissa ja Signal-lehden sivuilla.

 

Pyrrhoksen voitot

Suuri taktinen voitto Tobrukissa oli liian kallis, ja se tuli liian myöhään vaikuttaakseen strategisesti. Heti perään heinäkuussa 1942 ensimmäinen El Alameinin taistelu loppui pattitilanteeseen. Briteillä – toisin kuin heidän vastustajillaan – oli kuitenkin toimivat täydennykset ja mahdollisuus kohentaa voimiaan niin, että he saattoivat aloittaa ratkaisevan hyökkäyksen El Alameinissa jo 23. lokakuuta 1942. Seurasi El Alameinin toinen ja ratkaiseva taistelu. Britit hyökkäsivät nyt yli tuhannella panssarivaunulla ja melkein 200 000 miehellä. Saksan osalta tilanne oli jo menetetty.

Brittien raskaat Matilda-taistelupanssarivaunut matkalla vapauttamaan Tobrukia sen piirityksestä 18. marraskuuta 1941.

Sodan painopiste oli ollut itärintamalla jo yli vuoden eli kesästä 1941. Oikeastaan sen olisi pitänyt olla idässä jo loppukeväästä 1941, mutta muun muassa operointi Balkanilla ja Rommelin lupaama menestys Välimeren etelärannalla söivät resursseja ja hidastivat idän operaation aloittamista kohtalokkaasti. Sitä paitsi vähiäkään täydennyksiä ei tahdottu saada kuin osittain perille Afrikkaan vuosina 1941–1943. Mikä pahinta, juuri bensiiniä tuovia rahtilaivoja upotettiin Välimerellä.

Nykyään tiedetään, että radiotiedustelun osuus upotuksissa oli suuri. Kun liittoutuneet osasivat purkaa Enigma-koodin, tiedettiin, missä ja milloin rahtilaivat olivat liikkeellä ja minkä rahti oli tärkein. Afrikan seikkailun loppua kohti radiotiedustelun rooli kasvoi myös maasotatoimissa. Pelkkä tieto ei kuitenkaan riittänyt. Saksalaisten huoltokuljetusten upottamiseen tarvittiin myös vahva laivasto. Ja kuninkaallinen laivasto oli sitä.

Saksan merivoimat (Kriegsmarine) ja brittien Välimerellä pahasti murjoma Italian kuninkaallinen laivasto (Regia Marina) olivat toki huomioitava tai jopa varteenotettava vastus, mutta lopulta vain varjo merten suurvallan rinnalla. Britannia ruled the waves. Brittiläisen imperiumin ja sen liittolaisten voimat olivat myös maalla noin kaksinkertaiset saksalaisiin ja italialaisiin verrattuna. Jo marraskuussa 1942 amerikkalaiset nousivat maihin Marokossa ja Algeriassa akselivaltojen selustassa. Tammikuun 23. päivänä 1943 Montgomeryn voittoisa kahdeksas armeija marssi jo Tripoliin.

Rommel oli joutunut takaisin lähtöruutuun. Kaksi vuotta oli valunut hukkaan Läntisen autiomaan hiekkaan. Helmikuun alussa 1943 Saksan Afrikakorps vetäytyi rajan yli Tunisiaan. Joukkoja täydennettiin, ja ne söivät resursseja kasvavassa määrin aina 12. toukokuuta 1943 Boninniemellä tapahtuneeseen akselin Afrikan joukkojen antautumiseen saakka. Afrikkalainen näytelmä oli ohi.

 

 

 

Todelliset vaihtoehdot

Afrikan seikkailuun käytetty aika ja resurssit olisivat saattaneet tuoda saksalaiset Moskovan edustalle aikaisemmin, tai sitten olisi tarvittu vain entistä enemmän joukkoja vahtimaan Välimeren pohjoisrantaa. Oliko koko Afrikan seikkailu vain taktisten virheiden seuraus paikan päällä vai Berliinissä tehty strateginen virhe? Oliko se huonoa johtamista ja hullaantumista sooloilevan, lahjakkaan kenraalin show’hun? Vai olisiko Afrikan vaihtoehto voinut olla Barbarossaa tehokkaampi tapa ratkaista koko sota? Selvää on, että se ei voinut olla sitä enää Barbarossan alettua, eikä oikeastaan enää edes Tobrukin edustalla keväällä 80 vuotta sitten, mutta olisiko se voinut olla tehokas tapa voittaa sota ensin lännessä? Ja oliko sillä todellisuudessa muutakaan vaihtoehtoa? Tästä on kinasteltu niin vakavassa tutkimuksessa kuin oluttuoppien äärellä jo kohta 80 vuotta. Joka tapauksessa Afrikassa saavutettiin lopulta vain Pyrrhoksen voittoja, liian vähällä voimalla, liian kalliisti ja liian myöhään. Mutta entä jos Afrikka ei olisikaan ollut sivunäyttämö vaan vaihtoehtoinen strategia, jota siitä ei koskaan tullut?

 

Kevät 1941

Tobrukin edustalla 80 vuotta sitten Rommel toimi omapäisestä riittämättömin resurssein saamatta aikaiseksi mitään. Veri vuosi hiekkaan ja Välimereen. Rommel kaatoi vastuuta alaiselleen ja syytti kevyen divisioonan komentaja Streichia epäonnistuneesta hyökkäyksestä. Streich oli alusta asti – samoin kuin Gariboldi – vastustanut Rommelin ylimitoitettuja hyökkäyspäätöksiä, ja Rommel oli jopa haukkunut häntä sen johdosta pelkuriksi. Toisin kuin Rommel, Streich oli kuitenkin noudattanut käskyjä ja ylijohdon taisteluajatusta. Rommelin kaltaisen taistelua jo kahdessa sodassa nähneen upseerin olisi tullut käsittää, että esimiehen määrittämää tehtävää ei tule kyseenalaistaa. Toki preussilaisessa sotataidossa suotiin vapaus valita toimintatapa, mutta ei toimia esimiehen tavoitteen asettelun vastaisesti. Vähemmästäkin oli joskus ammuttu.

17.12.1941, PzKpfw III ja Afrikakorpsin taistelijat ovat vetäytyneet takaisin lähtöpisteeseen, hyökätääkseen pian taas uudelleen itään. Vuoden päästä saksalaiset olisi taas ajettu takaisin lähtöasemiinsa.

 

Streichin divisioonan seuraavaa hyökkäystä sai siis johtaa toinen kenraali, kenraalimajuri Heinrich Kirchheim. Jo 59-vuotias Kirchheim oli Rommelin tuttu ensimmäisen maailmansodan Alpenkorpsin ja jalkaväkirykmentti 13 ajoilta. Kirchheim oli jäänyt reserviin jo vuonna 1932 jalkaväkieverstinä ja saanut vielä ennen uuden maailmansodan alkua kunnianimityksen kenraalimajuriksi. Kirchheim johti Libyassa saksalaisen esikunnan kanssa italialaista mekanisoitua divisioona Bresciaa (27. divisione autotransportabile Brescia) tai toimi ehkä ennemminkin italialaisen komentajan neuvonantajana tai koulutushenkilönä ja yhteysupseerina.

Panzerkampfwagen IV Ausf.G (SdKfz 161/1) Afrikakorpsin väreissä ja tunnuksin. Ensimmäiset tällä kuvan vaunun uudella, pitempiputkisella ja tehokkaalla 75 mm:n L/43 -vaunukanuunalla aseistetut Panssari IV:n F2-versiot saapuivat Afrikkaan vasta kesällä 1942.

 

Toinenkin hyökkäys Tobrukiin epäonnistui tietysti mahdottomana samoin kuin ensimmäinen, vaikka Stukat pommittivat vielä tuolloin linnoituksesta päävastuuta kantaneiden australialaisten asemia. Paulus antoi Rommelille 2. toukokuuta 1941 kirjallisen käskyn, että hyökkäys olisi lopetettava, koska joukkojen vahvuus oli liian pieni. Tämä piti myös objektiivisesti katsottuna paikansa. Toukokuun 7. päivänä Paulus lensi Sisilian ja Rooman kautta takaisin Berliiniin. Sitä ennen hän ilmoitti Halderille puhelimitse: ”Ongelma Pohjois-Afrikassa ei ole Tobruk ja Sollum vaan huolto.” Pauluksen raportin jälkeen Halder kirjoitti päiväkirjaansa: ”Tilanne Afrikassa vastenmielinen. Rommel on aiheuttanut tilanteen ylittämällä käskyn, johon huoltomahdollisuudet eivät tällä hetkellä riitä. Rommel ei pysty vastamaan haasteisiin.”

 

Kesä 1940

Halder oli omasta näkökulmastaan ja asemastaan tarkastellen varmasti oikeassa. Mutta Halderin totuus ei kuitenkaan ole koko objektiivinen totuus tapahtumien kulusta, syistä ja seurauksista sekä mahdollisuuksista Afrikassa ja Välimerellä. Ilman jälkiviisastelua voi pohtia, olisiko itse asiassa edes ollut mahdollista käyttää Afrikakorpsia eri tavalla onnistuneesti. Olisiko puolustus Bueratin, Syrtin tai El Agheilan tasalla johtanut yhtään parempaan lopputulokseen? Vai olisiko Afrikasta voinut toisin toimien löytyä jopa avain strategiseen voittoon? Ei taatusti, jos tarkastellaan tapahtumia ja ratkaisuja Afrikassa keväästä 1941 kevääseen 1943. Se on turhaa jossittelua, ja siinä katsannossa Halderin argumentit ovat murskaavia ja Rommel taktisesta taituruudestaan huolimatta osoittautuu kokonaisuuden kannalta hankalaksi, sooloilevaksi satulajohtajaksi.

Löytääksemme tieteellisesti pätevän näkökulman Afrikan seikkailuun ja sen strategisiin mahdollisuuksiin meidän täytyy palata vielä vuoden 1940 kesään. Ranska oli lyöty, mikä voidaan luokitella isoksi voitoksi operatiivisella tasolla. Sotilasstrategisesti katsottuna Saksa oli kuitenkin saavuttanut vain niin kutsutun tavallisen voiton (ordinärer Sieg). Isoa-Britanniaa ei oltu todellakaan lyöty. Saarivaltio, imperiumi ja merimahti siirtomaineen Afrikassa, Intiassa ja ympäri maailman ei suostunut rauhaan Saksan kanssa. Maavoimat saatiin suurin osin pelastettua. ”Dunkerquen ihmeen” mahdollistaminen oli saksalaisilta suunnaton strateginen virhe ja ensimmäinen kammottava varoitus ja enne ylimmän sodanjohdon epäröinnistä ja päättämättömyydestä ratkaisun hetkillä, mikä tulisi vielä toistumaan sodan aikana.

Toisin sanoen ymmärtääksemme Afrikan sotaretken todellisen syyn ja sen mahdollisuudet on meidän muistettava koko toisen maailmansodan alkuperäinen syy: Saksan hyökkäys Puolaan. Sen jälkeen Iso-Britannia ja Ranska katsoivat, että Saksa oli ylittänyt ratkaisevasti sietokyvyn rajan. Ne olivat siksi pitkän rauhan ylläpitämiseen pyrkineen myöntyvyyspolitiikan jälkeen katsoneet, että Hitler olisi pysäytettävä, ja julistaneet sodan Saksalle. Isolle-Britannialle kyse ei ollut siis vain siitä, oliko Ranska hävinnyt sodan vai ei.

Haaste oli se, että Saksan menestyttyä se hallitsi nyt Neuvostoliiton kanssa käytännössä koko Euroopan mannerta. Tämä olisi riittänyt jo sinänsä Isolle-Britannialle sodassa mukana pysymisen syyksi, mutta nyt kyse oli vielä sellaisesta Saksasta, joka selvästi ei kunnioittanut kansainvälisiä sopimuksia ja jossa hallitsi kansallissosialistinen hirmuvalta. Näin ollen Saksan diplomaatit eivät saaneet Isoa-Britanniaa suostumaan kompromissiin edes Ranskan valloituksen jälkeen, itse asiassa päinvastoin, brittien kannalta tilanne oli muuttunut vain pahemmaksi. Toki vanhassa parlamentaarisessa maassa oli oppositionsakin, mutta sotaa kannattanut linja vain vahvistui – ja voitti. Saksan valta Euroopassa oli laskevan maailmanvallan etujen vastainen ja sellaisena sietämätön olotila.

 

Jodlin muistio

Saksan näkökulmasta kesän 1940 tilanne voidaan luokitella strategisella tasolla puoliksi aselevoksi, ei sen enempää. Näin ajatteli silloinen kenraalimajuri Alfred Jodl, joka toimi Wehrmachtin pääesikunnan (Oberkommando der Wehrmacht, OKW) operaatiopäällikkönä (Chef Wehrmachtsführungsamt) ja laati strategisen muistion jo 30. kesäkuuta 1940. Muistio oli ensimmäinen, joka käsitteli Välimerta saksalaisena sota-alueena.

Jodl antoi kaksi vaihtoehtoa: ensimmäinen vaihtoehto oli suora hyökkäys Britteinsaarille eli kuuluisa toteuttamatta jäänyt operaatio Merileijona (Seelöwe), ja toinen vaihtoehto oli ”sota periferiassa”. Tätä varten Saksan politiikan pitäisi aktivoida Ison-Britannian luonnolliset viholliset eli maat, jotka toivoisivat Ison-Britannian imperiumin kaatumista ja sen perintöä. Näitä maita olivat Jodlin mukaan Italia, Espanja, Neuvostoliitto ja Japani. Saksa voisi antaa rajallista avustusta Italialle ja Espanjalle sulkemalla esimerkiksi Suezin kanavan miinoilla tai valloittamalla Gibraltarin.

Hitler siirsi Seelöwen syyskuussa 1940 keväälle 1941, ja viimeistään lokakuussa Seelöwestä oli jäljellä vain psykologisen sodankäynnin vaikutus. Saksan merivoimat oli vaatinut muun muassa Saksan ilmaherruutta ennen maavoimien kuljetusta Englannin kanaalin yli. Ilmaherruutta ei saavutettu. On kuitenkin epäselvää, tavoitteliko Hitler oikeastaan koskaan tosissaan Jodlin ensimmäistä vaihtoehtoa vai oliko Seelöwen valmistelu vain silmänlumetta, pelote, jonka piti kasvattaa poliittista painetta Ison-Britannian taivuttelemiseksi suostumaan Saksan esitykseen maailman jaosta Suur-Saksan ja Ison-Britannian kesken. Vai oliko se vain todistuskappale siitä, kuinka suunnittelemattomasti ja kehnosti johdetusti Saksa oli lähtenyt – soitellen – sotaan.

 

Sota periferiassa

Ainakin historiatieteellisen lähdeanalyysin valossa Seelöwen valmistelusta näyttää puuttuneen sataprosenttinen panostus. Tätä tukee myös se, että jo kesäkuussa 1940 Hitler oli päättänyt, että ensiksi olisi odotettava ilmavoimien hyökkäysten tulosta, tämähän oli näkynyt jo outona britit pelastaneena ratkaisuna Dunkerquessa. Elokuun 13. päivänä 1940 siirrettiin myös totaalista ilmasotaa tulevaisuuteen. Myöhemmin Barbarossa-nimen saaneen, kesäkuussa 1941 alkaneen hyökkäyksen Neuvostoliittoon suunnittelu oli alkanut samaan aikaan heinäkuun lopulla 1940. Päätös siitä tehtiin kuitenkin vasta vuoden lopussa. Ikkuna oli siis auki vielä vaihtoehtoisillekin strategioille – ehkä.

Samanaikaisesti 18.8.1940 Mussolini painosti Maresciallo d’Italia, sotamarsalkka Rodolfo Grazianin hyökkäykseen Italian Libyasta brittien Egyptiin eli Suezin kanavalle. Tämä noudatti täysin Jodlin tuolloin vielä tuoretta toista Britannian vastaisen strategisen ratkaisun vaihtoehtoa – sotaa periferiassa. Ideanahan oli nostaa Britannian luontaiset viholliset sotaan imperiumia vastaan, ja Saksa vain tukisi toimia tarpeen mukaan. Yhä vahvana elävä kertomus Mussolinin itsepäisestä hyökkäyksestä Egyptiin on siis myytti tai osuvimmin sanottuna natsipropagandaa, johon maailma uskoo yhä 80 vuotta myöhemmin. Kansallissosialistien propagandakoneen oli seliteltävä kaikki italialaisten syyksi, kun vaihtoehtoinen Välimeren strategia ei sitten toiminutkaan, toki osin italialaisten sotilaallisen heikkouden vuoksi. Todelliset syypäät olivat kuitenkin aivan toisaalla.

 

Sotaretki jota ei tullut

Lokakuussa 1940 silloinen eversti Hubert Lanz sai tehtäväkseen perustaa hyökkäysjoukon Gibraltarin valloittamiseksi. Se sai peitenimen operaatio Felix. Kenraalimajuriksi ylennetty Lanz perusti 1. vuoristodivisioonasta niin kutsutun Sturmdivision-rynnäkködivisioonan. Tämä 16 000 miehen vahvuinen erikoisdivisioona siirrettiin marraskuussa Ranskan Camp du Valdahon -harjoitusalueelle. Koko Gibraltarin hyökkäyksen piti olla kahden armeijakunnan operaatio: sen johdossa olisi ollut XXXXIX (49.) vuoristoarmeijakunnan komentaja, jalkaväenkenraali Ludwig Kübler. Hän laati suunnitelmat yhdessä Luftwaffen General der Flieger, vapaaherra Wolfram von Richthofenin kanssa. Richthofenilla oli kokemusta Espanjan sisällissodasta. Hyökkäyspäiväksi Espanjan läpi ehdittiin sopia Espanjan diktaattorin, Generalissimo Francisco Francon suostumuksella 10. tammikuuta 1941.

 


 

Mitä tapahtui ja miksi Felix haudattiin joulukuussa 1940? Ratkaistiinko sodan kulku Välimerellä sittenkin Madridissa, Lontoossa ja Washingtonissa? Oliko Saksan onneton seikkailu Afrikassa vain Jodlin onnettoman suunnitelman epäonnistumisen vaihtoehdoton seuraus? Isossa kuvassa vailla todellisia vaihtoehtoja…

Siitä 30 sivua lisää hienosti kuvitettua ja jännittävää tiukkaa asiaa Suomen Sotilaan numerossa 2/2021. Historiaa, jota et ole aikaisemmin lukenut!

Lehti on myynnissä hyvin varustetuissa lehtipisteissä 4.6. saakka. Katso lähin Suomen Sotilasta myyvä lehtipiste karttapalvelusta: https://www.lehtipiste.fi/880808.html

Tilaa Suomen Sotilas -lehti kotiisi: www.suomensotilas.fi/tilaa

Avainsanat: , , ,

Share This