Ukraina ja Suomi

Ukrainan kiristynyt tilanne on herättänyt jälleen julkisen keskustelun myös Suomen valmiudesta kohdata sotilaallinen kriisitilanne Itämeren alueella. On selvä, että mikäli Venäjä kiihdyttää runsaasti aggressiotaan Itä-Ukrainassa ei asia voi olla lisäämättä jännitteitä myös pohjoisemmassa.

Lisämuuttujan tilanteeseen on tuonut Venäjän kasvanut sotilaallinen läsnäolo Valko-Venäjällä, mikä mahdollistaa pääkaupunki Kiovan uhkaamisen aivan eri tavalla kuin aiemmin. Toisaalta Venäjän on epäilty hämäävän joukkojen siirtelyllään ja todellisuudessa aikovan hyökätä pikemminkin etelässä kuin idässä.

Maakäytävä Krimille paitsi helpottaisi alueen huoltoyhteyksiä, toimisi myös Ukrainalle ja sen liittolaisille osoituksena siitä, että Venäjä-mielisten oligarkkien (joiden roolista konfliktin taustalla on kerrottu tarkemmin tässä artikkelissa) rankaiseminen ei ole vailla seuraamuksia. Viestin toivottaisiin varmasti välittyvän myös pakotepolitiikan kanssa tuskaileviin läntisiin pääkaupunkeihin.

Itä-Ukrainan sota on taistelujen ajoittaisesta taukoamisesta huolimatta jatkunut jo noin seitsemän vuotta.

Massakeskitystä ja maskirovkaa

Ukrainan tilanne ei siinä mielessä ole missään vaiheessa vuoden 2013 jälkeen ollut stabiili, että Venäjä vasalleineen on koko ajan toteuttanut erilaisia väkivaltaa sisältäviä operaatioita niin nk. separatistialueiden rintamalinjalla kuin muuallakin Ukrainassa, esimerkiksi salamurhien muodossa.

Ukrainan kaksi vuotta sitten pidettyjen presidentinvaalien aikaan sotilastiedustelu GU:n henkilöstöstä jopa kolmenkymmenen prosentin arvioitiin olleen sidottuna maassa suoritettaviin operaatioihin. Sotilaalliset provokaatiot vaikuttivat jo tuolloin tapahtuvan enemmän tai vähemmän vastauksena Venäjän muiden keinojen vähenemiseen, mistä on kerrottu muun muassa oheisessa, vuoden 2017 loppupuolella julkaistussa artikkelissa.

Venäjän viimeisimpien toimien laajuudesta ja siirretystä kalustosta saa kuvan muun muassa oheisen videoklipin avulla.

Toisaalta Yhdysvallat aikoo siirtää Mustallemerelle ainakin kaksi sota-alusta, mistä on Turkin ulkoministeriön mukaan informoitu maan hallitusta jo aiemmin.

Narvajoen rantaa vartioi Narvan taistelun muistoksi vuonna 2000 pystytetty Ruotsin leijona.

Nauvo is next?

Iltalehden toimittaja Lauri Nurmen artikkelissa on käyty hyvin lävitse erilaisia skenaarioita ja niiden mahdollista vaikutusta Suomeen. Tekstissä on kuitenkin ongelmana suomalaiskansallinen ajatusvirhe: Viron ja Latvian alueella tapahtuvan kriisin mahdollisuudesta kirjoitetaan kansainvälisissä lähteissä niin paljon siksi, että ne kuuluvat Natoon ja vaikutukset olisivat väistämättä järisyttävät.

Jännitteiden lisääntyminen Etelä-Suomessa ei tapahdu mitenkään automaattisesti ”Narvan kautta”, vaan Suomi Naton ulkopuolisena Euroopan unionin jäsenmaana voi itsessään olla kiinnostava kohde Venäjälle sen testatessa läntisiä reaktioita. Tätä problematiikkaa on avattu allekirjoittaneen taannoisessa blogitekstissä, joka kirjoitettiin vielä presidentti Donald Trumpin kaudella epäilysten Yhdysvaltain sitoutumisesta Euroopan puolustukseen ollessa suurempia.

Vahva maanpuolustuskyky ja -tahto toimivat kuitenkin pidäkkeinä Suomessa. Piruja ei kannata maalailla seinille sen enempää Helsingissä, Tallinnassa kuin Riiassakaan. Varautua kylläkin.

Presidentit Donald Trump ja Sauli Niinistö Helsingissä.

Länsiyhteistyö lisälukkona

Nurmi tuo artikkelissaan esiin, kuinka Suomen katsotaan niin lännessä kuin idässä kuuluvan läntisten maiden joukkoon, joskin ilman muodollista Nato-sitoumusta. Tasavallan presidentti Sauli Niinistön linjana on ainakin useimmiten ollut pitää syventyvää sotilaallista länsiyhteistyötä kansallista turvallisuutta vahvistavana tekijänä. Allekirjoittanut jakaa presidentin arvion.

Muun muassa tiedustelulakien läpiajaminen, sotilaallista yhteistyötä helpottavan lainsäädännön tuominen eduskuntaan, erilaisten kahdenvälisten sopimusten solmiminen sekä ns. hybridioperaatioiden keskeyttäminen ja ennaltaehkäisy ovat kaikki osaltaan olleet varautumista kriisitilanteeseen, joka nyt näyttäisi olevan käsillä.

Kaikki eivät kuitenkaan ole linjasta pitäneet. Sotilasyhteistyön vahvistamista vastustanutta sekä tasavallan presidenttiä liian tiukasta turvapaikkalinjasta kritisoinutta Veli-Pekka Viljasta ajettiin valtioneuvoston oikeuskansleriksi vielä keväällä 2017 prosessissa, josta on kirjoitettu tässä ja tässä artikkelissa. Perussuomalainen ministeri Jari Lindström erosi lähes välittömästi asian tultua esitellyksi hänelle.

Nyt Suomen valmius kohdata niin kineettisten sotilasoperaatioiden kuin epäsymmetristen vaikutuskeinojen muodostama haaste on merkittävästi parempi kuin muutama vuosi sitten. Toisaalta myös Venäjän halukkuus riskinottoon on todennäköisesti kasvanut.

ETY-kokous oli aikansa suomalainen ylpeydenaihe.

Uusi ETY-kokous?

Kylmän sodan aikana Suomi oli Neuvostoliiton etupiiriin kuulunut läntisen järjestelmän omaava valtio, jonka yhteiskunta kuitenkin oli jatkuvien ulkoisesti tuettujen muutospyrkimysten kohteena.

Tällä hetkellä Suomi on länteen kuuluva ja läntisen järjestelmän omaava valtio, joka on päättänyt jättää Nato-jäsenyyden hakemisen vähintään tuonnemmaksi. Erilaisten yhteistyömuotojen lisääntyessä muodollisen jäsenyyden merkitys toisaalta vähenee, mutta niin kasvaa myös konfliktipotentiaali.

ETY-aloitteen, johon länsivallat tietyin ehdoin saatiin mukaan, katsotaan mahdollisesti jopa pelastaneen Suomen reaalisosialismiin siirtymiseltä. Olisihan Neuvostoliitolle tärkeä, vuonna 1975 pidetty kokous vesittynyt, mikäli maassa olisi tapahtunut vallankumous. Lisäksi järjestelmänmuutos olisi ajanut Ruotsin lopullisesti Naton syliin, mikä ei ollut Moskovankaan toivelistalla.

ETY-kokouksen seurauksena länsi ja itä tunnustivat toisensa geopoliittiset vaikutusalueet ja tavallaan sementoivat Euroopan tilanteen tuleviksi vuosiksi. ”Kolmas kori” – jonka merkitystä suomalaiset usein mielellään ylikorostavat – toimi kuitenkin osaltaan itäblokin myöhempää järjestelmämuutosta edistävänä tekijänä.

Vuonna 2021 tasavallan presidentti on herättänyt ETY-aloitteen henkiin, mitä Nurmi käsittelee toisessa tekstissään. Joillekin aloite on merkinnyt tunkkaista tuulahdusta YYA-ajalta, jolloin Suomi oli ”idän ja lännen välissä”. Yhtä hyvin ehdotuksen voi kuitenkin nähdä myös pyrkimyksenä hillitä geopoliittisiin uusjakoihin mieltyneen Venäjän toimia ”lähes Natoon kuuluvassa” Suomessa ja lähialueilla.

On mahdollista, että länsikin tahtoo aikalisän ja sopia periaatteista, joilla liittolaisten intressit kyetään varmistamaan tulevaisuudessa.

Venäjälle voitto saattaa olla jo se, että presidentti pääsee pönöttämään länsijohtajien rinnalla sopimuskeskustelujen jälkeen. Maan tavoitteena on ollut saavuttaa oman määritelmänsä mukainen ”moninapainen” maailmanjärjestys, jossa imperiumit jakavat intressialueensa haluamallaan tavalla. Siksi Putinilla ei ole ollut suurempia ongelmia toimia perinteisen kilpailijansa, Turkin Recep Tayyip Erdoğaninkaan kanssa. Karabahin sodan lopputulos on tästä hyvä esimerkki.

On tietenkin varmistettava, ettei Helsingistä tule uutta Jaltaa tai mahdollisesti toteutuvasta kokouksesta edes vuoden 1975 toisintoa. ”Avoimiin lupiin” alueiden valtaamiseksi tai alistamiseksi ei ole varaa lähteä.

Niinistön seuraajan presidenttikauden alkuun ajoittuva kokous voisikin käsitellä esimerkiksi aserajoitusten kaltaisia kysymyksiä. Samalla se rauhoittaisi presidentinvaalitaistelua ja muistuttaisi suomalaisia siitä, että heidän valintansa tullaan esittelemään maailman mediassa hyvin pian.

Parhaimmillaan hanke saattaisi tarjota Suomelle selustan tilanteessa, jossa Ruotsi syksyllä 2022 pidettävien vaalien jälkeen päättäisi hakeutua Naton jäseneksi ja Suomi seuraisi perässä.

Share This