Professori, suurlähettiläs emeritus ja Vuoden sotilas 2017 -tunnustuksen saaja Alpo Rusi valottaa yhdessä keskustan entisen puoluesihteerin, tietokirjailija Jarmo Korhosen kanssa kirjoittamassaan teoksessa paitsi häneen kohdistuneen, perättömäksi osoitetun vakoilukohun, myös todellisen itävaikutuksen taustoja Suomessa.
Kremlin jalanjäljet – Suomettuminen ja vuoden 2002 vakoilukohun tausta on hyödyllistä luettavaa kaikille tiedustelun lähihistoriasta, Venäjän vaikuttamisesta sekä Balkanin konfliktin ratkaisuvaiheista kiinnostuneille. Kirja osoittaa Alpo Rusin olleen puhtaasti mustamaalauksen kohde, joka tarvittiin todellisen vakoilun sekä presidentti Martti Ahtisaaren kaatamisen taustojen peittämiseksi.
Tarve vyöryttää suomettumisen perintö silloisen valtionjohdon harteilta yksittäisen syntipukin kannettavaksi antaa myös vihjeitä siitä, miksi maanpuolustuksemme tilalle ja Suomen kansainväliselle asemalle kävi vuoden 2000 jälkeen kuten kävi.
Mitä tapahtui?
Kirjan keskeisimmät väitteet voi tiivistää seuraaviin:
- Vuonna 1972 tapahtuneen ns. Zavidovo-vuodon seurauksena syyllistettiin syyttömät ja harhautettiin paitsi julkisuutta, myös tasavallan presidenttiä.
- Urho Kekkosen Neuvostoliiton johdon kanssa käymien keskustelujen sisältöä selostaneen muistion vuotamisen tarkoituksena oli estää Suomen lähentyminen länteen EEC-assosiaatiosopimuksen kautta sekä vahvistaa vasemmistososialidemokraattien valtaa.
- Muistion toimittaja Tor Högnäsille antanut silloinen kansanedustaja Erkki Tuomioja saattoi syyllistyä törkeään maanpetokseen näin menetellessään. Joka tapauksessa häntä voidaan kirjoittajien mukaan pitää ”Venäjän tiedustelun ”operatiivina” Zavidovo-vuodon jälkeen kannanottojensa ja avoimesti kertomansa Marejev-yhteydenpidon seurauksena”.
- KGB oli saanut ”niskaotteen” Suposta, mistä paitsi vaikutusvaltainen länsitiedustelu, myös Viron Suojelupoliisi oli varoittanut. Kirjoittajien mukaan muun muassa Suojelupoliisin päällikkönä ja eduskunnan pääsihteerinä toimineesta Seppo Tiitisestä brittitiedustelu oli tiettävästi varoittanut tämän olevan Venäjän tiedustelun kiristettävissä.
- Kahdeksantoista Stasi-yhteyksistä epäillyn nimen sisältänyt Tiitisen/(Raino) Hassisen lista oli ensimmäisen kerran presidentin kansliassa jo syksyllä 1999. Listassa oli muun muassa Kalevi Sorsan sekä useiden ulkoministeriön huippuvirkamiesten nimi. Presidentti Martti Ahtisaari vaati ”kovien nimien” salaamista.
- Stasi-haaran lisäksi Rusin syyllistämisessä oli julkisuudelta piilossa toinen, Jugoslavian rauhanprosessiin liittynyt tutkintalinja. Tämä koski tuolloisen tasavallan presidentin neuvonantajan yhteydenpitoa ruotsalaispankkiiri Peter Castenfeltin kanssa.
- Castenfelt oli läheisissä yhteyksissä Venäjän vallanpitäjien kanssa, mutta toisaalta häntä on epäilty myös CIA:n agentiksi. Hänen roolinsa serbidiktaattori Slobodan Miloševićin pehmittämisessä on arvioitu merkittäväksi. Rusi kirjoittaa pitäneensä yhteyttä yllä tasavallan presidentin pyynnöstä ja esittää myös eräästä Castenfelt-tapaamisesta hänelle toimittamansa muistion.
- Läheisen KGB-yhteyden omanneen Kalevi Sorsan entinen avustaja Seppo Nevala kärsi Supon johtajana tiettävästi Yhdysvaltain epäluottamuksesta sekä alkoholiongelmista. Lisäksi hän oli hyvin vakaumuksellinen sosialidemokraatti. Edes yhden itävakoilua koskeneen – vaikka tyhjästä repäistynkin – tapauksen vieminen loppuun olisi auttanut paitsi omien itäyhteyksiensä kanssa ryvettyineitä puoluetovereita, myös Nevalaa parantaen hänen julkisuuskuvaansa lännessä.
Vuotoja sekä juonittelua
Kirjoittajat sanovat heti esipuheessaan, että he ovat valmiita kohtaamaan ”totuuden sellaisena kuin se tulee” ja toivovat samaa heiltä, joiden toimintaa teoksessa arvioidaan kriittisesti. Itätiedustelun ja sitä lähellä olevien tahojen toiminta Suomessa on juuri niin bysanttilaista kuin olettaa saattaa, eikä asia juuri muuttunut 1970-luvun alun ja 1990-2000 -lukujen välillä, vaikka Suomen kansainvälinen asema muuttuikin.
”Kohun käynnistäneen poliittisten päättäjien ryppäästä eräät avainhenkilöt olivat sotkeutuneet vuonna 1972 tapahtuneeseen Zavidovo-vuotoon ja oppineet valehtelemaan ja puhumaan muunnettua totuutta julkisuudessa ja poliisikuulusteluissa. Zavidovo-vuodolla on kirjan tekijöiden mielestä merkitystä vuoden 2002 tapahtumien arvioinnissa”, Rusi ja Korhonen kirjoittavat.
”Presidentin kansliapäällikkö Antero Jyränki (SDP) menetti virkansa ja sai sakkotuomion, kuten myöskin Seppo Lindblom (SDP), joka oli näyttänyt oikeudettomasti muistiota SDP:n kansainvälisten asioiden sihteerinä toimineelle Paavo Lipposelle.
Poliisikuulusteluissa annettiin virheellisiä ja ristiin menneitä lausuntoja, valehdeltiin ja johdettiin viranomaisia tarkoituksella harhaan. Keskeisimmin muunneltua totuutta kertoivat ainakin Jussi Linnamo, Seppo Lindblom, Eino S. Repo, Kalevi Sorsa, Kari Tapiola ja Mauno Koivisto, mutta ennen muuta Erkki Tuomioja ja Bo Ahlfors, jotka johtivat harhaan kuulustelijoita ja oikeuslaitosta. Tämä kasvatti muiden syyllisyystaakkaa ja vapautti Tuomiojan itsensä kaikista epäilyistä. Näin luotiin pohjaa poliittisessa kulttuurissa menestykselliselle harhauttamiselle ja syyttömien syyllistämiselle.”
Vaikka vuodon takana oli sosialidemokraattinen länsivastainen ja neuvostomyönteinen vasemmisto, syyllisyyttä pyrittiin vierittämään presidentti Urho Kekkosen puoluetoveri Ahti Karjalaisen harteille. Ilmeisesti tästä syystä vuotajatoimittajaksi valittiin Tor Högnäs, jolla katsottiin olevan demarikriittinen maine, mutta joka toisaalta osaisi säilyttää lähteensä omana tietonaan.
Tuomioja paljasti itse osuutensa vuonna 1993 kirjassaan Kukkaisvallasta kekkosvaltaan, ilmeisesti uskoen, ettei törkeä tekomuoto tulisi vuodon käsittelyssä kyseeseen ja teko olisi näin rikosoikeudellisesti vanhentunut. Tuomiojan voi perustellusti arvioida olleen ainakin tähän saakka altis itätiedustelun kiristykselle, sikäli kun se on asioiden oikeasta laidasta ollut tietoinen. Lukija jää pohtimaan, mikä vaikutus tällä on ollut Suomen turvallisuuteen ja kansainväliseen asemaan esimerkiksi Tuomiojan ulkoministerikausilla tai hänen tehtyään niiden jälkeen yksityiseksi kuvattuja matkoja Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin luokse.
Nevala ja Comey
Siinä missä Yhdysvaltain liittovaltion poliisia johtanut James Comey – laajalti vihattu, mutta myös kunnioitettu kilpailevien ryhmien keskuudessa – sai lähtöpassit, kun ei vannonut lojaaliuttaan Donald Trumpin sitä erikseen odottaessa, vuosina 1996-2007 Supon päällikkönä toiminut Seppo Nevala ”suorastaan ylvästeli vakaumuksellisella sosialidemokratiallaan”.
Suomen Sotilas julkaisi syksyllä 2016 Nevalan nimitystä koskeneen muistion, jonka mukaan hänellä oli paitsi ongelmia alkoholin kanssa, myös eräitä haasteellisia luonteenpiirteitä. Hän ei myöskään ollut muodollisesti pätevä Supon apulaispäällikön tehtävään, johon hänet nimitettiin. Muistion lopussa kuitenkin todetaan nimityksen olevan muiden kanssa linjassa, ilmeisesti viitaten samaan aikaan päälliköksi nimettyyn Seppo Tiitiseen.
Kirjoittajien saaman tiedon mukaan Tiitinen oli brittitiedustelun antaman varoituksen perusteella Venäjän kiristettävissä. Tällä tiedolla on vaikutusta paitsi arvioon hänen toiminnastaan Supon johtajana, myös sen jälkeen eduskunnan pääsihteerinä. Tähän tehtävään siirtymisestä hän sopi tiettävästi Kalevi Sorsan – KGB:n luottamuksellisen kontaktin – kanssa.
Pääsihteerin postin aikana julkisuutta hallitsivat lähinnä rahankäyttöön liittyvät skandaalit, joista lisätietoa lienee luvassa eduskunnan talousjohtaja Pertti Rosilan muistelmissa. Eläköitymishaastattelussaan Tiitinen päätti kansallisen turvallisuuden kannalta keskeisten kysymysten sijaan arvioida Hua Hinin fysioterapiapalveluiden tasoa. Niissä ei ollut valittamista, toisin kuin ehkä ensiksi mainituissa.
Ahtisaari ”armahti” puoluetoverinsa
Tasavallan presidentin neuvonantajana toimiessaan Rusi oli mukana myös Balkanin rauhanprosessiin liittyvissä tehtävissä, mihin liittyen hän piti yhteyttä ruotsalaispankkiiri Peter Castenfeltin kanssa. Tähän yhteydenpitoon liittyvien – mitä ilmeisimmin valikoitujen tai jopa väärien – tietojen avulla Ahtisaari onnistuttiin kääntämään avustajaansa vastaan.
Asialla olivat paljolti samat henkilöt kuin Zavidovo-vuodon aikana. Presidentin kansliapäällikkö Jaakko Kalela ja Erkki Tuomioja olivat varsin tiiviissä yhteydessä keskenään, mistä viimeksi mainittu on myös kertonut päiväkirjoissaan.
Siinä, missä Kekkonen kaatui vain henkisesti itseään voimakkaamman neuvostovaikutuksen piirissä olleiden vasemmistodemareiden syliin, Ahtisaari lopulta jätti presidentin tehtävät. Puoluetoverinsa ja uransa alkuvaiheen takuumiehen hän kuitenkin ehti ”armahtaa”.
”– Ahtisaaren erityisavustaja Raino Hassinen oli vahvistanut, että kesällä tai keväällä 1999 Suposta tuli tasavallan presidentin kansliaan asiakirja, jonka otsikko oli ”Seuraavia henkilöitä epäillään yhteistyöstä DDR:n Stasin kanssa”.
Erityisavustaja Raino Hassisen mukaan Supon listalla oli ollut aakkosjärjestyksessä noin 18 nimeä, joista Hassinen muisti neljä nimeä.”
Kirjoittajien mukaan listaa käsiteltiin kahdessa kabinetin kokouksessa, joissa läsnä olivat olleet presidentti Ahtisaari, kansliapäällikkö Jaakko Kalela ja erityisavustaja Raino Hassinen. Tiedon mukaan listalla oli useiden ulkoministeriön huippuvirkamiesten ja Kalevi Sorsan nimi.
Kirjoittajat käyttävät listasta nimitystä Tiitisen/Hassisen lista. Presidentti oli vaatinut ”kovien nimien” salassapitämistä jatkossakin.
– Hybridivaikuttamista ei ole kriminalisoitu, mikä tekee sen torjunnasta varjonyrkkeilyä. Tällä on kytkös siihen, ettei KGB:n aktiivisia toimenpiteitä ole mielletty ”varsinaiseksi vakoiluksi”, lainatakseni professori Kimmo Rentolan määritelmää teoksessa Ratakatu 12. Tämä on nyt kaiken koetun valossa täysin väärä näkemys. Aktiiviset toimenpiteet, eli hybrdivaikuttaminen oli usein merkityksellisempää kuin luottamuksellisen dokumentin luovutus, vaikka sekin oli laitonta, Alpo Rusi sanoo Suomen Sotilaalle antamassaan haastattelussa.
Kuva: Erkki Tuomioja Vanhaa ylioppilastaloa valtaamassa. (By Holger Eklund / Lehtikuva – https://assets.apu.fi/vqd9tl2q3uk2/60CxiRgmM8sqMK0W6M80qc/6f44c8653e38adc96a508857c6a39d4b/24811353_em79v.jpg, Public Domain, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=107634242)
